maanantai 3. marraskuuta 2014

oodi yksinhuoltajille

L lähti keskiviikkona. Sen jälkeen meillä on sattunut ja tapahtunut… sohvassa ne kaksi reikää, nojatuolissa reikä, yöpaidoissa ne reiät saman systeemin seurauksena, M:n silmälasit rikki, M:n hammasharja kateissa, K:n hammasharja jätetty päälle ja siitä patterit tietty loppu. Kaikki hengissä, sairaalaa ei oo tarvittu vielä kertaakaan ja sohvakalustoa lukuunottamatta kaikki pikkujuttuja. Loppupeleissä sohvatkin on kuitenkin vaan sohvia ja korjaukseen on toistaiseksi käytetty liimaa, jatkossa myös korjausteippiä. Uusia ei kannata ostaa vielä huolimatta siitä et eemeli noin keskimäärin tekee jokaisen metkunsa vaan kerran.

Yöllä mun vieressä oli kolme lasta ja koira. Oli ahdasta. Kaksi kolmesta lapsesta heräs kuudelta. Illalla pakkailin roskiksia ja kierrätysastioita ja puutarhajätteitä. Eilen aamulla siivosin. Autot seisoo tallissa ja pihalla likaisina. Jatkuvasti kaipaan sitä toista aikuista. Huomaan taas kerran miten paljon se tekee, ihan noin huomaamatta. Kaipaan sitä et vois jutella, et vois jakaa harmin ja ilon ja kaiken. Sen että voitin pukuskaban juhlissa, ja että ne avaa kirkossa erityilapsille oman ohjelman, ja että ulkona vaan sataa ja sataa ja sataa.



Laitan ne aamulla kouluun ja illalla nukkumaan. Siinä välissä kuuntelen huolet ja murheet, kannustan ja toimin poliisina. Jaan rangaistuksia, kannustuksia ja ohjeita. Laitan ruokaa ja korjaan pöytää. Tyhjennän ja täytän tiskikonetta – onneks on taas tiskikone. Käyn kaupassa. Pesen pyykkiä. Tuon ja vien, ja tänään taas odotan jannujen kanssa puolitoistatuntia M:n kiipeilyn loppumista kun kotiinkaan ei kannata ajaa vaan hetkeksi.


Kaipaan ja ikävöin. Lapset kaipaa ja ikävöi. Aikataulut menee ristiin eikä keritä puhumaan. Silti meillä on olemassa se toinen aikuinen. Se joka tulee kotiin taas keskiviikkona. Se joka sit taas kuuntelee ja on olemassa, se joka käy kans kaupassa ja tuo ja vie ja siivoaa ja laittaa ne roskat. Se joka odottaa mua kun tuun töistä ja kuuntelee mun jutut. Se jonka kanssa voi huokaista yhdessä ja juoda lasin viiniä. Se joka jakaa mun elämän mun kanssa. Mun ei tarvitse tällä viikolla ajatella mistä me saadaan leipää pöytään. Lapset ei ole hoidossa yötämyöten jotta mutsi pääsee töihin. Mun ei tarvitse hakea yksinhuoltajan avustusta ruokaan ja lasten päivähoitomaksuihin. Olen "yksin" kolmen lapsen kanssa viikon. En ole yksinhuoltaja. Onneksi. Nostan hattua niille jotka on. 

syksyn eka Pumpkin Pie



2 kommenttia:

  1. I feel you :) Oma mies on juurikin siellä Redmondissa töissä tämän viikon. Sitä aina itsekin tajuaa kuinka paljon puoliso auttaa arjessa, kun kaikki pitää tehdä itse. Pitäisi muistaa välillä arjen keskellä arvostaa ja kiittää omaa miestä.

    VastaaPoista
  2. Joo, itsekin olen tosi kiitollinen, etten ole yksinhuoltaja vaan on se mies ja läsnäoleva isä lapsille. Matalapalkkaisena yksinhuoltajana en voisi asua omakotitalossa, ostaa lapsilleni niin tasokasta ruokaa ja niin hyviä vaatteita kuin nyt. En voisi antaa niitten harrastaa kaikkea sitä, mitä ne nyt voi.

    Ja sitten se henkinen puoli: on hyvä , kun isäkin leikkii ja pelaa lastensa kanssa ja saa jakaa huolet ja paineet ja sitten välillä toki nauttia sen rakkaan seurasta kaksinkin.

    Täytyy kyllä todella nostaa yksinhuoltajille hattua siitä, miten ne jaksaa ja vaikeassa tilanteessa vielä yleensä yrittävät parhaansa! Ja itse voi vaan toden totta olla kiitollinen siitä puolisostaan! :)

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.