Siirry pääsisältöön

pyykkipäivä

Muistan edelleen sen hetken kun musta alkoi tuntua ihan asiaankuuluvalta löytää illalla sängystä legoja. Ei siis hampaita, vaan niitä pieniä muovisia palikoita ja nippeleitä ja pylpyröitä jotka tuntuu kulkeutuvan kaikkialle ja vähän päälle. Lauma ei periaatteessa saa leikkiä meidän makkarissa ja silti mun arkipäivää on heitellä ylimääräiset ukkelit lattialle sitä mukaa kun ne osuu mun varpaisiin tai löytyy sattumalta tyynynalta. Ihan yhtä asiaankuuluvaa on edelleen – ainakin satunnaisesti – herätä märkään sänkyyn. Olen nähnyt unta että olen uimassa. Viimeyönä heräsin kuitenkin pissanhajuun. Oma yöuni katkeaa siihen että se yks – ei Fredde tai koira – patistetaan unisena suihkuun seisomaan ja sillävälin karkoitan Fredden M:n sänkyyn, poistan märät petivaatteet, noin keskimäärin 2-3 täkkiä, pari tyynyä ja lakanat. Miten se aina onnistuukin kastelemaan ihan kaiken? Jatkan operaatiota pesemällä patjan ja virittämällä systeemit loppuyötä ajatellen. Inhoan patjansuojuksia. Ne on hiostavia ja kertakaikkisen kamalia. Siksi niistä luovuttiin heti kun sängyn kstumisen todennäköisyys väheni viikoittaisesta satunnaisiin tapahtumiin. Pesen mieluummin patjaa keskellä yötä.


Aamulla kodinhoitohuoneen lattialla odottaa kasa haisevaa pyykkiä. Yksi koneellinen, kaksi koneellista, kolme koneellista. Kun nyt ollaan tässä puuhassa, voi samalla vaihtaa lakanat kaikkiin sänkyihin ja pestävä pyykki lisääntyy kuuteen tai seitsemään koneelliseen. Siinä pyykätessäni voin lajitella puhtaat pyykit, M auliisti auttaa ja vie omansa ja palaa vielä hakemaan poikienkin korillisen. Mulle on aivan tuontaivaallisen se ja sama onko ne M:n mekot henkareissa oikein, ihanaa on että se on viimeinkin tajunnut että auttaakin saa. Tää valkeni sille joskus loppusyksystä kun laitoin meidän pyykin suurkuluttajan hoitamaan pyykit kertaalleen alusta loppuun. M:n mielestä paita on likainen jos sen on vetäissyt päälleen, todennut väärän sävyiseksi-pituiseksi-muotoiseksi-tuntuiseksi ja sen jälkeen sen voi laittaa likapyykkin. Pestyään meidän pyykit kertaalleen, se on säännöllisesti tarjonnut apuaan.



Siinä sivussa me leikitään. Ensin tehdään autorata. Sen jälkeen kannetaan legolaatikko M:n huoneeseen ja rakennetaan meidän legokaupunkiin koulu. Huomenna ne kuulemma haluaa et me rakennetaan  sairaala ja Starbucks, ja Starbucksissa pitää tietty olla takka. Sairaala-ajatuksesta syntyy hetkessä sairaala meille kotiin, paarien materiaalina meidän matkasilityslauta, tyyny ja lämpötyynyn flanellinen suojakuori. Ensihoitajat kantaa potilaita paareilla jatkohoitoon M:n sairaalaan ja M lääkitsee niitä apunaan kourallinen lääkeruiskuja, käsipyyhkeitä ja kosteuspyyhkeitä. Mä autan niitä vetämään sinisiä kumihanskoja käsiin ja ikävöin hetken ihan salaa sairaalaan.



Jossakin välissä me siirrytään alakertaan ja jannut pistää pystyyn majan. Majan toisella laidalla M järjestää magneetteja jannujen yrittäessä epätoivoisesti saada pehmolelujaan nukkumaan. Niillä on aina joko jano tai pissahätä tai painajaisia, jotenkin musta tuntuu et oon kuullut tän ennenkin.





Koko päivänä kukaan ei ole pelannut tabletilla yhtään sen enempää kuin katsonut telkkariakaan ja mä tunnen itseni hyväksi äidiksi. Viimeisenä villityksenä me tosin tehdään kaikki neljä yhdessä telkkarin ohjaamana reilun puolentunnin Pilates. Illalla tultuaan kiipeilystä, M esittelee Freddelle miten me hengitettiin sisään ja ulos ja heiluteltiin samalla käsiä. O ilmoittaa et sillä oli sohvassa ihan omat jumpat. 

M:lla jalassa uudet kiipeilykengät

Matkalla kiipeilyyn me käydään nopeesti kaupassa, soijajogurttia, kanaa, tiikerirapuja, vihanneksia, kivennäisvettä, voitaikina uudeksivuodeksi, ja ruokakomeroon vielä paria erilaista sokeria. Aamiaisjogurtin sekaan ja leipää varten chian siemeniä. Saan päähäni järjestää keksien makutestin ja ostan myös sitruuna-parsakaali-, punajuuri-appelsiini-suklaa- ja kesäkurpitsa-porkkana-inkiväärikeksejä, voittaja saattaa jatkosta löytyä myös lasten eväslaatikoista. 

turbinadosokeria, kookossokeria ja niitä chian siemeniä

mikä voittaa?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi