keskiviikko 31. joulukuuta 2014

kaikista kaunein äiti

Ryhmä naisia istuu pöydän ääressä, siististi ja siivosti. Tukka on mallillaan, huulipuna paikallaan ja kynnet laitettu. Niitten lapset on uimassa. Naiset ei ui. En tiedä varjeleeko ne kampaustaan vai pelkääkö ne miltä ne näyttäis uimapuvussa, onko ”turvallisempaa” antaa lasten uida ja istua itse katsomassa kauempaa. Onhan siellä kuitenkin useampi hengenpelastaja vahtimassa ettei ne huku.

Kesällä sama ryhmä naisia istuu nätisti laitettuina uimarannalla tuoleissaan. Ne siemailee kahvia ja niillä on päällään kesämekot tai shortsit ja tyylikkäät topit. Lapset saa uida ja leikkiä. Myönnän. Uimarannalla hiekka kulkeutuu kaikeen, ja märästä uimapuvusta ulos kiemurteleminen ahtaassa pukuhuoneessa ei ole urheilusuorituksista miellyttävimpiä. Olis mukavampaa ja helpompaa istua vaan siemailemassa kahvia ja antaa lasten uida. Lauma haluaa et mäkin uin ja tottapuhuen kuumalla rannalla uiminen tuntuu hyvältä, silläkin uhalla että joudun vielä kiemurtelemaan ulos niistä märistä uikkareista.



Eilisessä trampoliinihyppypaikassa siellä trampoliinialueen reunalla seisoo taas ryhmä äitejä. Niitten lapset hyppii ja ne etäältä yrittää komentaa niitä. Aikuisia siellä kymmenien lasten seassa hyppii kolme. Mun lisäksi yksi toinen äiti ja yksi isä. Meillä on kivaa. Tulee kuuma ja sohvaperuna tuntee lihaksistossaan hyppivänsä. Vähitellen rohkaistun ja hyppään ilmaan ja istumaan ja taas ylös seisomaan. Voltit jätän kokeneemmille. Me vaihdetaan lauman kanssa ruutuja ja heitetään palloa. Meillä on kivaa. Välillä me mennään hyppimään trampoliinilla sellaiseen vaahtomuovikuutioilla täytettyyn altaaseen. Kokeilen kerran, ja koska joudun lähes pyytämään palokuntaa paikalle päästäkseni pois sieltä vaahtomuovipaljusta ja niksautan sormeni laskeutuessani jätän oman kokeiluni yhteen kertaan.

vauhtikaksikko elementissään

O seurasi meidän touhuja sieltä reunalta missä ne äidit oli ainakin parikymmentä minuuttia ennen kuin halus itsekin kokeilla


En varmasti ole tyylikäs. En hikisenä hyppimässä trampoliinilla, yhtään sen enempää kuin kesällä märässä uimapuvussani, tai uimahallissa uimalaseissa. Mua ei kiinnosta ajatteleeko ne seinustalla istuvat äidit miltä mä näytän. Ihan oikeasti en edes usko että niitä vois vähempää kiinnostaa mun ulkonäkö, tai se hyllyykö läskit kun tämä mamma hyppii. Voisin kuvitella että ne keskittyy lapsiinsa, ystäviinsä ja siihen miltä ne itse näyttää siinä seinustalla. Ehkä ne halus vaan säästää kakstoistataalaa. 

melkein tarvittiin vinssiä et mä pääsin tuolta pois

juoksu - hyppy - varovainen kiipeäminen vaahtomuovipalasten sekaan

Miksi ne ei leiki lastensa kanssa? Miksi ne ei mee uimaan? Onko se hankalaa ja hikistä vai miettiikö ne sitä miltä ne näyttää muitten mielestä? Eikö ne hypi siksi että ne pelkää näyttävänsä hassuilta tai jättävät uimatta koska kolmen lapsen jälkiä ei pysty peittämään uimapuvulla? Lauma ei enää kovin montaa vuotta halua uida ja hyppiä ja kiivetä mun kanssa. Tiedän että katuisin myöhemmin jos en osallistuis nyt kun ne vielä sitä haluaa. Silläkin uhalla siis että näytän naurettavalta menen uimaan ja hypin hikisenä. Loppupeleissä ainoa kuka sitä asiaa ajattelee olen minä itse. Uimavalvojalle on vanhempi rouvashenkilö, niille mammoille siellä seinustalla olen tuskin edes olemassa. 




Illalla me luetaan M:n kanssa yhdessä kirjaa. Se lukee ääneen sivun, ja sit mä luen sille ääneen seuraavan sivun. Se laittaa käden mun vatsan päälle ja kuiskaa mun korvaan: ”Mamma, you are the prettiest mom I know!” Se riittää mulle. Enempää en vois toivoa. Sanon kiitos ja hymyilen.




1 kommentti:

  1. Mä oisin niin tässä messissä, ja aina oonkin! Voihan joskus olla joku päivä, että "vie lapset" jonnekin ja himmailee sivussa, jos on vaikka puolikuntoinen tai muuta, ja joskus tulee jäätyä suusta kiinni jonkun toisen äidin kanssa, jos ei ole tavattu pitkään aikaan. Mutta muuten olen aina täpöillä mukana. Tohon sun piirtämään kuvaan jos vielä lisätään ne suomalaiset toljottelijat, jotka todellakin mulkoilevat avoimesti et "mikä toikin luulee olevansa".
    Nyt on meillä jo orastavia merkkejä siitä, että "me mennään kahestaan, äiti" ja "sun ei tartte tulla". Olen NIIN onnellinen siitä, että olen ottanut tehot irti pikkulapsivuosista ja tietty vielä asunut kulttuurissa, jossa lapset on tiukemmassa kontrollissa kuin Suomessa. Tosin Kreikka muistuttaa sun kuvaamaa menoa siinä, että esim. kaikissa sisäleikkipaikoissa on henkilökunta, jonka tehtävänä on leikittää lapsia, ihan vauvatkin viedään vanhemmilta sylistä ja joku opiskelijatyttö laskee mäkeä ja keinuttaa niitä. Vanhemmat istuu vieressä kahvilla ja röökillä. Joskus ei edes näköetäisyyden päässä. On sanomattakin selvää, että mun tytöt kammosivat aina noiden paikkojen hoitajia eikä tietyssä vaiheessa käyty niissä ollenkaan, koska niiden kimpussa oli aina joku. Kun käytiin, oltiin miehen kanssa aina mukana siellä pomppulinnoissa ja leikkialueilla. Joku kutsuis helikopterivanhemmuudeks, mutta me kuitenkin nähdään, kuinka itsevarmuus on kasvanut vuodesta toiseen ja suhtautuminen elämään on luottavainen. Toinen tytöistä on temperamentilta hitaasti lämpiävä ja molemmat on ikäänsä nähden pienikokoisia ja siroja, sellaiset jäävät helposti sivuun joka paikassa jos eivät saa tukea perheen sisältä. Myös liikkumisen tukemista olen halunnut erityisesti tukea juuri tietynlaisen arkuuden+hentouden takia...porukassa pärjää esim. koululaisena paremmin (kun vanhemmat eivät enää ole joka hetki auttamassa), kun on motorisesti taitava (Toki tilanne hankalampi jos motorisen kehityksen viivettä tms.) eikä pelkää vauhtia, juoksua, hyppyjä, kiipeämistä jne. Jos mä olisin parkkeerannut sinne salin reunalle istumaan, seurustelemaan ja mulkoilemaan muita, niin lapset olis jääneet aivan varmasti vähemmälle kehitykselle.

    Vähän haikeeta on, kun lapset ei enää tarttekaan mua joka paikassa, mutta samaan aikaan on niin upea katsoa, kuinka he nousevat siivilleen ja siivet kantavat hyvin. Upeus voittaa tässä haikeuden. Toki mulla tää vielä tulee niin kertakaikkisena, kun on vain nää tuplat eikä yhtään armonaikaa siinä, että ensin kasvaa esikoinen ja perässä kakkonen, kolmonen ja monta niitä nyt onkaan. Kaikki elämänvaiheet on meillä aina kerrasta poikki.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.