perjantai 26. joulukuuta 2014

2014 - täydellinen vuosi

Jos mä näin Tapanina mietin mennyttä vuotta taaksepäin, olisin taipuvainen sanomaan että viimeinkin me ollaan saatu se ihana tavallisen tasapainoinen vuosi. Muistaakseni meillä ei ollut yhtään suurempaa myrskyä, eikä edes pahempia ristiaallokoita, poutaa, myötätuulta ja huippuhetkiä sitäkin enemmän.

Mitä muistan kurkkimatta blogiin? Muistan et me oltiin tammikuussa Floridassa. Maaliskuussa sain työpaikan ja me käytiin rantsussa. Huhtikuu meni työpilvessä ja Fredde kävi työmatkalla Renossa. Kesä vierähti jonkinasteisessa työkaaoksessa ja uimarannoilla ja puistoissa, ja käytiinhän me lomallakin. Syyskuussa alkoi koulu, siihen tais liittyä ne vuoden suurimmat hikat eikä nekään nyt jälkikäteen niin kovin suuria olleet.





Lokakuussa me oltiin taas rantsussa, Fredde piipahti Suomessa ja mä tein paljon töitä. Marraskuussa valmistauduttiin joulukauteen, vietettiin Kiitospäivää ja mä päätin vaihtaa suuntaa. Sitten tuli joulukuu ja joulu.





Kukaan ei kai sairastunut vakavasti. Kukaan ei joutunut sairaalaan. Keneltäkään ei ainakaan leikattu yhtään mitään. Huikea vuosi siis.

Katsotaanpa vähän tarkemmin. Kirjoittaja avaa oman bloginsa ja kurkkii ja muistelee... 323 kirjoitusta, montaa päivää ei jäänyt välistä. Mitä muuta tapahtui? Selaan kuukausia ja kurkin erilaisten otsikoiden alle.

Mun muistikuvia meidän lentomatkoista Floridaan ja takaisin ei aika ole kullannut, vaan mielessä ne tuntuu vielä moninkertaisesti hirvittävämmiltä kuin miltä ne blogin kirjoituksissa näyttää. Mä muistan vaan, kuinka istuin lentokoneessa ja toivoin että se loppuis jo. Kotiin tultua M sai korvikset ja tammikuussa me opittiin myös että meidän lapsella on maitoallergia. Tai oikeastaan me aloitettiin tammikuussa vasta sen maitotauko ja allergiaksi se luokiteltiin vasta siinä vaiheessa kevättä, kun maito yritettiin – sangen huonolla menestyksellä – palauttaa neidin ruokavalioon. Lopullisesti meistä tuli allergiaperhe kun maitoallergikkojen lukumäärä kasvoi vielä yhdellä. Sen jälkeen ei meidän taloudesta ole maitotuotteita löytynyt.





Helmikuussa M sai lähetteen silmäterapiaan, ja me opittiin et se on puolisokee, eikä käden ja silmän koordinaatio pelaa siks ettei se näe mitä sen kätöset puuhaa. M sai silmälasit. Mun työhaku lähti vauhtiin.



Maaliskuussa koko lauma sairasti keuhkokuumeen, O miltei kohtalokkain seurauksin. Aika elävästi palautui mieleen miten istuin siellä lastenlääkäriaseman huoneessa odottamassa lääkäriä ja lätkin velttoa poikia poskille jottei se vaan nukahtais. Sain muistutuksen siitä miten hauras elämä saattaakaan olla.




Aloitin työt. Huhtikuusta muistan lähinnä et olin töissä. Ensin viikkotolkulla aamuvuorossa ja sit iltavuorossa, kaikki pidätti hengitystään. Taka-alalla joku vaisto sanoi ettei olis pitänyt. Kieltäydyin kuuntelmasta, toteutin unelmaani, potkin itseäni persauksille ja vannoin että ne tottuu, päätin itse tottua ja sopeutua ja sopeuttaa laumankin tähän uuteen elämänvaiheeseen. Syksyllä M:n psykiatri sanoi ääneen sen minkä olin jo itsekin ymmärtänyt. Ei se totu. Ei se totu ainakaan siihen että olen töissä silloin kun se ei ole koulussa. Ei se totu. Se keskittyy pelkäämään että mä kuolen. 



Vasta marraskuussa uskoin ettei näistä kukaan sopeudu, ja että mun työnteko on nyt vaan liikaa ihan jokaiselle niistä. Fredde oli helisemässä K:n kanssa, ja K:n ekaksi sanaksi ja vastaukseksi ihan kaikkeen alkoi tulla: ”I’m sorry”. Irtisanouduin, lähdin etsimään toisenlaisia haasteita ja arjen heleys parani vähintäänkin 89.3%. Mietin sitä taas eilen, kun alkuperäisen suunnitelman mukaan olisin joulubrunssin jälkeen hypännyt työasuun ja ajellut töihin. Olisin jättänyt totaalisen ylikierroksilla käyvän K:n Fredden hoidettavaksi, siis sen joka kyllä meni kahdeksalta sänkyyn mutta oli iltayhdeltätoista edelleen täysin virkeänä, huolimatta tuplasatsista melatoniinia. On se hyvä että joulu on kuitenkin vaan kerran vuodessa. Onhan se aika rajua touhua jo ihan tavallisellekin lapsoselle.







Huhtikuu-toukokuu-kesäkuu-heinäkuu-elokuu... töissä. Paitsi et huhtikuussa meillä oli koko vuoden ainoa, ihan oikea datenight. Ja toukokuussa tietty vappubileet. Toukokuun alussa me kylvettiin myös kasvimaahan kasvit, olis voinut laittaa ainakin porkkanat ja kurkut maahan jo huhtikuussa, mut mä olin töissä. Pitkin kevättä tehtiin pihaa aina silloin kun ehdittiin.




Huhtikuussa K sai vihdoinkin sen virallisen leiman papereihinsa ja aloitti lääkityksen. Se lääkitys muutti paljon. Kolmessa viikossa lapsi joka ei osannut yhtään mitään, eikä jaksanut keskittyä yhtään mihinkään oppi yhtä sun toista ja valmistui siitä toimintaterapiasta joka oli nitkuttanut paikallaan. Mulla oli yhtäkkiä kotona lapsi joka osaskin pukea, osas ja halus ajaa pyörällä ja kykeni kirjoittamaan nimensä.



Toukokuussa tajusin että multahan lähtee hiukset päästä. Tukkoina. Kun lääkäri sanoi et se on stressiä, oli helppo uskoa. Lopetin värjäämisen ja leikkasin haituvat takaisin lyhyeksi. Lyhkäsessä tukassa harveneminen oli helpompaa peittää. Jossakin vaiheessa kesää tajusin että se kasvaa taas, ja lopulta marraskuussa uskalsin taas värjätäkin.Selvisin säikähdyksellä, en koskaan kaljuuntunut.




Heinäkuussa me käytiin siellä lomalla, ja lomalta palasin itkien töihin. Lapset itki, ja lasten äiti itki. Vielä raportilla nieleskelin kyyneliä osastosihteerin lohduttaessa et kyllä se siitä. Heinäkuussa oltiin myös tultu siihen pisteeseen että mä päädyin aloittamaan lääkityksen omaan ahdistuneisuuteni. Hyvä että aloitin. Myöhemmin ollaan ystäväpiirissä naureskeltu, että käyhän siellä purkilla muutkin.






Elokuu meni johonkin – no sinne töihin. Syyskuussa alkoi taas koulut ja hetkeä ennen koulunalkua kävin taistelun siitä missä ja miten K käy kouluaan. Edelleen olen onnellinen siitä että pidin lapseni puolta. M sai koulun alkaessa paniikkikohtauksia kaikkialla, mutta vähitellen tilanne rauhoittui eikä varmaan pelkästään sen takia että M aloitti ahdistuslääkityksen ohella vaatimattoman annoksen neurostimulantteja. Samaan aikaan K:n neurostimulanttilääkityksen rinnalle aloitettiin myös ahdistuslääkitys. K:n ja M:n lääkemäärät on vaan vastakkaiset, M:n saadessa ahdistuslääkettä moninkertaisen määrän K:hon nähden ja neurostimulanteissa taas toisinpäin.






Lokakuussa Fredde kävi Suomessa ja me vietettiin Halloweenia, marraskuussa ensin odotettiin ja sit vietettiin kiitospäivää. Kiitospäivästä alkoi joulu. Joulua vietettään edelleen. Joulu on ollut ihana, huolimatta siitä tosiasiasta että joulu oli K:lle aivan liikaa.

Joulukuussa M valmistui viimeisistä terapioistaan, ja ekaa kertaa sitten tammikuun 2011, meistä tuli terapiavapaaperhe. Sitä on jo syytä juhliakin.


Kaiken kaikkiaan – tämä on ollut täydellinen vuosi.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.