Siirry pääsisältöön

pihkassa

Sain joululahjaksi Freddeltä Fitbit Flexin. Ei, se ei ollut mikään vihje mulle, vaan mä oon sille puhunut jo pidempään et haluisin askelmittarin. Fitbit ei vaan toimi windows-käyttiksessä – sääli -  ja vasta ennen joulua hankittu iPhone 6+ mahdollisti Fitbitin hankinnan. En oo kaivannut sitä niinkään liikunnallisista lähtökohdista, vaan enneminkin ihan empiirisestä mielenkiinnosta, kuinka paljon kävelee päivän aikana, jos ei oikeesti yhtään mieti sitä kävelemistä?

On ollut totaalisen huikeeta havaita että yhtään yrittämättä, ihan tavallisissa arkipäivänaskareissa saan kasaan 8-9 tuhatta askelta. Jos ehdin lenksulle Koiran kanssa, saan helposti täyteen sen 10,000 askelta. Tavallisen päivän aikana tulee käveltyä kuutisen kilometriä, ihan vaan kotona ja kaupassa ja autosta ja autoon. Aivan huikean kannustavaa. Eihän mun tartte tavallisen arjen lisäksi kuin kipittää Koiran kanssa iltaisin yhden ylimääräisen korttelin ympäri, niin se 10,000 päivän tavoite täyttyy. Tätähän ei kaada edes se tavallinen arki tai sairaat lapset. Olis ollut mielenkiintoista selvittää kuinka monta kymmentätuhatta askelta ehdin kävellä yhden kahdeksan tunnin työvuoron aikana.

aamulla ennen kymmentä


Entä uni? Mä tiedän ilman mitään rannekkeitakin että mä nukun surkean huonosti. Olen kärsinyt uniongelmista parikymppisestä. On ollut ajanjaksoja – silloin kun talossa on ollut imeväisikäisiä lapsia – jolloin olen käyttänyt nukahtamislääkkeitä. Joskus aikanaan tarvitsin nukkumiseen aika rankkaakin lääkitystä. Nykyään käytän nukahtamiseen tarvittaessa melatoniinia, mutta siitä huolimatta krooninen kipu ekee unesta turhan usein levotonta, ja huomaan heräileväni kipuun. On kuitenkin ollut opettavaista huomata että käytännössä siitä reiskan yhdeksän tunnin yöunesta olen nukkunut vajaat seitsemän, ja yli kaksituntia on mennyt levottomasti pyöriessä. Tunnistan sen kyllä, sen tunteen että olen puolivalveilla, mutta koskaan aikaisemmin en ole nähnyt sitä numeroina, sitä että oikeesti yli kaksi tuntia yöstä kuluu siihen puolivalveilla olemiseen. Taidan käväistä Jameksen luonna juttelemassa kun lapset on palanneet kouluun.


Vois tällä rannesysteemillä tehdä muutakin. Tiedän kuitenkin juovani litratolkulla nesteitä päivittäin ja kalorilaskuria en edelleenkään tarvitse. Musta tuntui että jouluna olin syönyt vähintäänkin kymmenen kilon edestä ja tänään astuessani vaakaan ekaa kertaan moneen kuukauteen – siis ainakin kolmeen – totesin että syksyn aikana olen kerännyt komeat kaksi kiloa lisää. Eiköhän noi katoa itsestään kun tää jatkuva herkkujen syönti loppuu vuoden vaihtuessa. 

Saa nähdä hiipuuko tämä pihakaantuminen Fitbit Flexiin, vai syveneekö se lopulta pidempiaikaiseksi rakkaudeksi.

Fitbit Flex



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi