kahden een eemeli

Me istutaan taas psykologin huoneessa, Fredde ja mä. Kummallakin on oma nojatuolinsa ja psykologi istahtaa kolmanteen tuoliin. Välissä on nenäliinalaatikko. Mä yritän keskittyä hengittämiseen, ihan vaan siksi et pyörtyminen on noloa enkä myöskään halua päätyä istumaan nojatulissa hyperventiloiden – paperipussiin hengittäen.

Niillä kummallakin on ollut oma tiensä. M:n kanssa kaikki tapahtui vähän turhan nopeesti ja K:n kanssa tästä asiasta on väännetty siitä asti kun se oli kaksi. Tai ei se kai ollut edes kahta kun mä puhelimessa sanoin mutsille että mä tiedän että pellavapää on siskonsa veli ja mutsi oli lasta näkemättä sitä mieltä et mä olen vainoharhainen. Kerta toisensa jälkeen mä sanoin ettei kaikki ole kohdallaan. Terapeutille, psykologille, testaajalle, testaajalle, opettajalle, ystävälle. Fredde toisti saman lauseen perässä ja psykologi sanoi et katsotaan. On katsottu. On istuttu terapiassa jos toisessakin. On testattu. On testattu uudestaan ja katsottu taas. Kaksi vuotta kunnallista esikoulua erityislapsena oli mun erävoitto. Neljävuotiaana psykiatri totesi tarkkaavaisuushäriön ja viisi vuotiaana se halus että testataan taas. Varasin ajan testeihin ja lopulta elokuun kolmantena testattiin.

Siinä me ollaan psykologin huoneessa. Paperipinoja on kaikkialla ja pellavapään kansio on ainakin tuuman paksuinen. Mua pelottaa. Oonko mä sittenkin vaan epäonnistunut vanhempana. Lapsestahan tässä puhutaan, ei musta. Tulee mitä tulee, mutta mitä helvettiä mä olen tehnyt väärin jos se mahtuukin raameihin. Hoen itselleni et pitää hengittää... sisään, ulos, sisään, ulos... hengitä... kuuntele mitä se puhuu... hengitä... sisään ja ulos.

Se puhuu siitä miten mukava poika meillä on, ja iloinen. Mä tiedän, se on pudonnut onnellisuuspataan. Se puhuu siitä miten kovasti se teki testeissä töitä ja miten paljoin asioita ne sai tehtyä. Mä kuuntelen ja toivon että se menee asiaan... sano nyt! Älykäs. Älykkäämpi kuin 97 muuta samanikäistä. Lahjakas. Matemaattisesti tokaluokkalainen, tekee osin jo kolmannen luokan tehtäviä sujuvasti. Se ojentaa meille paperin, siinä on eritelty pojan testitulokset älykkyyden osalta. Mä olen aina tiennyt etä se on pelottavan älykäs, siskonsa veli. Helpompaa olis olla tavallinen, keskiverto, gaussin käyrän keskikohdassa.

Me siirrytään seuraavaan kohtaan. Se käsittelee kouluvalmiutta. Poika on alle nelivuotiaan tasolla. Koulun alkuun on alle kaksi viikkoa... huokaan. Onneksi sillä on erityisopetussuunnitelma. Psykologi viittaa siihen, siis siihen erityisopetussuunnitelmaan. Se sanoo että sitä tarttee mukauttaa, ettei se mitenkään riitä tällaisenaan. Se käyttää termiä ”twice exceptional – 2E”. Suomeksi niistä kai puhutaan erityisen lahjakkaina, niin lahjakkaina että lahjakkuudesta tulee taakka ja se kääntyy itseään vastaan. Valtaosa näistä lapsista ei koskaan pääse edes puoleen täydestä potentiaalistaan.

Nojatuolimatka psykologin huoneessa jatkuu. Vilkaisen Freddeen ja se katsoo takaisin. Me puhutaan autismin kriteereistä. Siitä miten niitä muutettiin siirryttäessä DSM-4:stä DSM-5:een. M sai diagnoosinsa nelosen aikana. Moni jää uudella kriteeristöllä ilman, todetaan autistisia piirteitä muttei riittävän laaja-alaisesti tai vaikeina. Psykologi käy läpi DSM-5:en kriteeristöä. Se kertoo koulun huomioista, se kertoo omista huomioistaan ja kiittää mun muistiinpanoista. Se sanoo että monesti joko koulu tai koti näkee autistiset piirteet, mutta toinen näkee tavallisen lapsen. Lapsi ei voi olla autistinen vain koulussa tai kotona. Ollakseen autistinen, lapsen pitää olla autistinen kaikkialla. Huokaan hiljaa ja muistutan itseäni taas hengittämään. Lopulta se puhuu siitä miten Aspergerin Syndrooma on nykyään Yhdysvalloissa autisminkirjon alla, eikä sille ole enää erillistä diagnoosinimeä. Viimeiseksi se sanoo että kyllä tämä lapsi selkeästi on autistinen, tai jos se vielä olis olemassa niin Asperger, ei siitä ole kysymystäkään.

Viimeisenä me jatketaan matkaa tarkkaavaisuushäiriöön. Se puhuu siitä kuinka moni lkapsi saa tarkkaavaisuushäriön diagnoosin, vaikka todellisuudessa lapsi on autistinen. Se puhuu siitä miten oirekenttää on monessa päällekkäinen ja on helppoa erehtyä. Mä mietin mun pellavapäätä ja siten miten se muistuttaa ikiliikkujaa. Palautan itseni kuuntelemaan kun se puhuu erilaisista tarkkaavaisuushäiriöistä asioita jotka mä tiedän jo. Lopulta se toteaa että kyllä pellavapäällä on näiden kahden edellämainitun lisäksi myös tarkkaavaisuushäiriö, keskivaikea ADHD.

Se puhuu kirjoista ja kirjoittaa niitten nimiä paperille. Mä lupaan taas kerran lukea kaiken. Se antaa meille puhelinnumeroita psykologeille, ehdottaa tietokoneohjelmia koulutaitojen parantamiseen, se lupaa puhua koulun kanssa, se kannustaa ja kehuu, se sanoo että se ymmärtää että meidän elämä tämän lapsen kanssa on varmasti ollut vähintäänkin haastavaa jos myös epäilemättä mielenkiintoista. Mä katson psykologia kyyneleet silmissä. Musta tuntuu että olen saanut synninpäästön. Mun rakas pieni pellavapää, Vaahteramäen Eemeli... metkuja vuoden jokaiselle päivälle.