Kun kello pärähti
soimaan 5:15 en voinut olla miettimättä valintani mielekkyyttä... kuka tanan
hullu lähtee uimaan keskellä yötä. Reilua tuntia myöhemmin venytellessäni
höyrysaunassa olin iloinen että lähdin. Yritän opetella itsenäisesti
vapaauintia, siis teoriassa osaan ja oon uima-opettajana joutunut taitonäytteenkin
antamaan, mutta kun se tökkii ja tuntuu epämukavalta ja vaikeelta ja... katson
kateellisena niitä vedessä lipuvia miehiä ja naisia, ja opettelen. Viilaan potkua
uimalaudan kanssa, viilaan hengitystekniikkaa sen saman uimalaudan kanssa...
tavoitteena jossakin välissä yhdistää nämä kaksi ja lopulta ne kädet. Ihmisellä
on hyvä olla tavoitteita.
 |
| märkää, kylmää, pimeetä... vähän lumistakin |
Lykkään ekan
teron koulubussiin, laitan itselleni kupin ämpärillisen kahvia ja istahdan
nauttimaan kiireettömyydestä. Siitä et kerrankin ei tartte lähteä viemään
ketään, hakemaan mitään... M:n kanssa pitää tehdä läksyjä, se kiukuttelee. Se
valittaa ensin väsymystä, sitten liian pitkään nukkumista, niskakipua,
kurkkukipua, aivosärkyä... jotenkin mä olisin valmis väittämään että sitä
laiskottaa. Sillä ei nyt vaan ole fiilistä... potkin sitä eteenpäin ja lopulta
se on saanut matikan tehtyä;
17-11=6
13+8=21
19-0=19
3+8=11
4+4+4=12
…sata pistettä
pitää saada ennen kuin ohjelma päättyy ja jakaa mitaleita, yhteensä 28
laskutoimitusta. Tän jälkeen se on suorittanut 5% ekan luokan matikasta.
Siirrytään
B-sanoihin ja jokaviikkoiseen askartelutehtävään... blue, bird, bag, box, book,
bear, baby, ballerina, bean, bike, boot… Se leikkaa asioita vanhasta Kodin
Kuvalehdestä, liimaa ne siniselle kartongille ja pistää ne pussiin
kirjoitettuaan ensin sanat kuvien alle. Ens viikolla on vuorossa "Ll"...
Me pidetään
taukoa ja pelataan ensin muutama erä Mastermindia, sen jälkeen otetaan O mukaan
ja kerätään pinseteillä pumpulipalloja lattialta... pallot on pisteytetty koon
mukaan, M poimii eniten pieniä ja voittaa. Tää pumpulipallojenpoimintapeli on
itseasiassa toimintaterapian kotitehtäviä, liian usein ne jää kokonaan
tekemättä.
Yhdentoista
jälkeen koulubussi tiputtaa K:n takaisin kotiin, ne syö yhdessä lounaan ja
painelee yläkertaan leikkimään.
Iltapäivällä
patistan ne tekemään Ystävänpäiväkortteja... yksi jokaiselle koulutoverille,
opettajalle omansa. K jaksaa yhdessä mun kanssa vääntää ekaan korttiin K:n,
siis sen etunimen tasan ekan kirjaimen ja siinäkin mä autan sitä. O kirjoittaa
ja teippaa ja leikkaa ja liimaa... M lisää omiinsa sydämiä. Uskoisin että
voisin elää ilmankin näitä ystävänpäiväkemuja – kolmessa luokkahuoneessa. Kymmeneltä juhlin K:n luokassa, yhdeltätoista vedän O:n vasemmalla kädellä kokoonkaavittuja bileitä. Keskiviikkona askartelen poikien kanssa M:n luokassa. Seuraava kerta on onneksi vasta kesäkuun lopussa... kevätjuhla.
Ennen ruokaa me
ehditään vielä lukemaan ja tekemään päivän vokaaliläksyt. Siinä missä K lukee
ja kirjoittaa auttavasti ehkä kaksviitosena, M lukee jo niin sujuvasti että on
ymmärtänyt lukemisen ilon. Se kasaa iltaisin sänkyyn pinon kirjoja ja lukee ne itselleen
– ääneen. Mä luen siinä vieressä omaa kirjaani.
Mietin Melinan
kommenttia helikopterivanhemmuudesta. En koe itseäni helikopteriksi
osallistuessani lapsen koulunkäyntiin, tehdessä yhdessä läksyjä ja kasatessani
sille ystävänpäiväbileitä. Mä koen sen helikopteroimisen tai curlingin toisin.
Mun mielestä helikopterit ja curlingit ei anna lastensa oppia virheistään. Ne
ei opeta lapsilleen vastuunottoa ja syyn ja seurauksen suhdetta.
Helikopterivanhempi syyttää lapsen opettajaa huonosta koetuloksesta tai
tekemättömistä läksyistä. Curlingvanhempi kieltää lasta kiipeämästä puuhun ja
pitää huolta ettei se satuta itseään – siis se lapsi – ikinä. Osallistuminen ja
läsnäoleminen on eri asia kuin helikopteroiminen... mun mielestä. Meidän lapset
kohtaa pettymyksiä päivittäin, just nyt, tällä sinisen punaisella sekunnilla M
itkee elämän kauheaa karuutta, sitä että illan jälkkäriarpajaisissa tuli lyhyt
tikku. Myöhemmin se häviää Monopolissa L:lle... helikoptericurlingien lapset ei häviä - ikinä.
En tiedä Suomesta
kun en seuraa siellä käytävää keskustelua oikeastaan ollenkaan. Täällä puhutaan
helikoptereita ja curlingeja enemmän tiikereistä, niistä vanhemmista jotka
preppaa lapsiaan aamusta iltaan ja illasta aamuun. Niitä meillä riittää...
koulusta sellotunnille, sieltä kiinankurssin kautta koodaamaan koodauskouluun.
Nopeasti kotiin syömään jotakin ravitsevaa ja sit tehdään läksyt, mieluummin
muutamaa luokka-astetta ylemmältä tasolta. Tiikerit hakee lapsilleen paikkoja
julkisiin erityiskouluihin, siis tiedeyläkouluun tai kansainväliseen lukioon...
ne on ylpeitä kun jälkikasvu kestää mukana ja käyttää kaikkien kahdenkymmenen
kahdeksan harrastuksen lisäksi vähintään kuusituntia illassa läksyihin. Tunnen
useammankin tiikerin... ne ihmettelee ääneen ettei me olla edelleenkään
siirretty M:aa lahjakkaitten lasten luokkaan. Siinä samalla mä mkietin ihan hiljaa et eikö niitten lapsista tulin kuitenkin ihan ihmisiä vähän vähemmälläkin... puhelimeen tulee tekstari, tiedänkö yhtään harpunsoitonopettajaa? En tosiaan tiedä.
 |
| koodauskurssi |
En voi muuta kuin toivottaa mielessäni onnea ja menestystä sille vanhemmalle joka ei ole ajatellut osallistua lastensa koulunkäyntiin. Sille joka jaksaa uskoa että opettaja hoitaa homman koulussa. En usko helikoptereihin sen enempää kuin curlingiinkaan. En ole tiikeriäiti... silti melkoinen osa ajasta menee lasten koulujutuissa. Etenkin kun niitä nyt sattuu olemaan kolme.
 |
| illalla ei onneksi enää ole lunta |
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaSuomessa tuo tiikeriäiti taitaa olla tunnetumpi käsite. Mä luulin, että helikopteri ja curling äidit on tutumpia käsitteitä täällä Jenkeissä. Omaa mielipidettäni vielä selventääkseni halusin sanoa, että haluan olla mukana lasteni koulunkäynnissä ja auttaa heitä menestymään.
VastaaPoistamä luulen että täällä Suomen päässä on noita helikoptereita ja curlaajia tuloillaan: tuttava tiesi kertoa, että nykyvanhemmat soittelevat yliopiston professoreille ja kyselee että mikäs on kun jälkikasvu sai tentistä vaan tyydyttävää...
PoistaJonkin verran surisen ja pörisen, mutta yritän pitää surinani koulun ovien ulkopuolella, ja luottaa siihen että hommat hoituvat siellä :)
Itse olen aika paljon mukana lasten opiskelussa. seuraan tarkasti, että tekevät läksynsä ja kyselen kokeisiin enkun sanoja, bilsan juttuja yms. Poikani eivät käytä tietääkseni keskimääräistä enempää aikaa läksyihin vaan ihan kohtuudella. Heillä on jonkun verran ihan todistetusti keskittymishäiriöitä ja ylivilkkautta. (diagnooseja löytyy). Jos en ahkerasti heitä tukisi, kouluhommat he tekisivät yleensä hutaisten ja sitten leikkimää ja pelaamaan ja telkulle vaan.
VastaaPoistaJoudun tarkkaan rajoittamaan ruutuaikaa ja tosiaan valvomaan, että hommat todella tulee tehtyä ja vasta sitten esim kohtuuajaksi koneelle.
Näin, kun olen ahkeroinut ja tukenut (mutta vain kohtuudella vaatinut heiltä), pojat ovat keskittymishäiriöistään huolimatta saaneet koulussa huipputuloksia. Kaksi, jotka saavat jo numerotodistukset, ovat olleet joko luokan priimuksia tai ihan kärkiporukassa koko ajan numeroissaan ja keskiarvoissaan. Kummallakin on ysin ja kympin väliltä keskiarvot.
Tunnen poikani ja heidän taipumuksensa laiskuuteen. Aspergerit ja ADHD-tyypit tutkimustenkin mukaan voivat kyllä innolla keskittyä erityiskiinnostuksen kohteisiinsa, vaikka tuntikausia, mutta jos joku ei kiinnosta, heitä on vaikea saada motivoitumaan työntekoon vaan yleensä heillä on taipumus mennä siitä, missä aita on matalin. /ellei sitten kyseeessä ole ylitunnollinenvariaatio, joka on oikeastaan vähän kaikessa perfektionisti) Poikani eivät ole luonnostaan kovin ahkeria, mutta tukemalla heitä kohtuudella, olen auttanut heitä pärjäämään hienosti. Tästä olen saanut kiitosta sekä opettajilta että rehtorilta.
Lastemme koulun rehtori kertoi, että monet vanhemmat eivät juurikaan näytä tukevan lastensa koulunkäyntiä ja monet antavat lasten olla ihan liikaa ruudun ääressä.
Mielestäni lasten koulun käynnin tukeminen ei todellakaan ole mitään curling- tai helikopterivanhemmuutta. Sitä eroahan tulikin jo aiemmin hyvin selvitettyä tässä kiinnostavassa blogissa.
Toki helikopterivanhempia löytyy jonkin verran, mutta yleisempää on vanhempien itsekkyys- ja laiskuus. Omat menot, harrastukset ja kiinnostuksen kohteet syövät monella lähes kaikenajan ja sitten omaa välillä kolkuttelevaa huonoa omaatuntoa vaimennetaan naureskelemalla ylemmyydentuntoisina liian hössöttäville ja huolehtiville vanhemmille.
Eiköhän Suomessakin lasten kaltoinkohtelu ja vanhempien ajan-ja huomionpuute lapsiaan kohtaan ole paljon isompi ja laajempi ongelma kuin mitä jotkut yksittäiset ylinipot vanhemmat.
Yleensä olen havainnut niiden lasten, joihin vanhemmat käyttävät paljon aikaansa, voivan henkisesti parhaiten ja saavan parhaita arvosanoja. Ne lapset taas, jotka ovat paljon yksin kotona tietokoneella tms, vanhempien pyöriessä iltakaudet muualla tai kaljotellessa telkun ääressä poissaolevina, voivat usein huonoiten ja koulukin sujuu heikosti.
Kohtuu kaikessa on hyvä, mutta on tärkeää myös muistaa, että jo genetiikastaan käsin , jotkut lapset tarvitsevat enemmän apua ja tukea kuin toiset ja ihailen niitä vanhempia, jotka käyttävät kunnolla aikaansa lastensa kanssa keskustelemiseen ja koulunkäynnin tukemiseen.
Itse en juuri koskaan saanut mitään apua tai tukea koulunkäyntiini, mutta enpä sitä tarvinnutkaan tunnollisen luonteeni ja mainion oppimiskykyni ansiosta. Löysään meininkiin taipuvaiset lapseni sen sijaan tarvitsevat tukea ja hyötyvät siitä suuresti. Kiinnostvimpiin yliopistokoulutuksiinkaa ei alhaisilla arvosanoilla ole kovin helposti asiaa. Kokisin , että lasteni lahjat menisivät hukkaan, jos en tukisi heitä opiskelussa niin, että maailma tulee olemaan heille auki, moniin innostaviin ja kiinnostaviin ammatteihin. Mihin sitten haluavatkin. Jos antaisin mennä, miten luonnostaan heillä olisi taipumus...eli löysäillen...niin, moni mahdollisuus karsiutuisi tulevaisuudessa helposti kokonaan pois.
Minttu
Mitäpä tässä enää kirjoittamaan, Minttu sanoi kaiken mitä aioin. Suomessa kohuttiin pari vuotta sitten curlingvanhemmuudesta aivan älyttömästi. Silti suomalaislapset itsenäistyvät tai pikemminkin itsenäistetään todella varhain. On niin turvallista, että voi kävellä yksin kouluun. Joo voi, mutta onko se hyvä, kun siellä koulumatkalla sattuu aika iso osa kiusaamisista. Pieni curling ei olisi keskivertovanhemmalle yhtään pahitteeksi, mutta sen pitäisi olla luonteeltaan koko yhteisöä, kaikki lapsia, tukevaa eikä heitä vertailevaa tai omien aseman pönkittämistä muita vastaan.
PoistaNo sen keksin ehkä vielä lisättäväksi, että itse uskon vahvasti siihen, että lapset oppivat sosiaalisia taitoja mallista. Kuka sitä mallia näyttää? Aikuiset, ei toiset lapset. Eli se, että koulussa on riittävästi aikuisia (oli ne sitten opettajia, avustajia, vanhempia...joista kahta ensimmäistä ryhmää rajoittaa raha) on aina parempi kuin se, että siellä (normiluokassa) on vain se yksi ope per luokka ja se näkee ehkä kymmenesosan päivän tapahtumista. Mä en yhtään usko sellaiseen, että selvittäkööt ne lapset keskenään nää. Ne selvitetään silloin vahvemman (henkisesti, fyysisesti tai sosiaalisesti) oikeudella ja malli on aina sama.
Mun omat lapset kuuluu tyyppiin kiltit, tunnolliset tytöt, vaikka kummallakin on erityishaasteita. Kyllä he tallautuvat luokan arjessa aika lailla jalkoihin, minkä meidän opettaja tietää ja myöntää. Heidän lahjansa jäävät täysin huomiotta, jos he velloutuvat koko kouluiän siellä meluisan ja villin joukon reunoilla. Kyllä mä koen, että mun suorastaan pitää tehdä aktiivista työtä tilanteen parantamsieksi, varsinkin kun opettaja kokee asian samoin.
Yksis, koska jäit miettimään kommenttiani helikopterivanhemmuudesta, haluan itse selventää mitä sillä tarkoitan. En ajattele sitä automaattisesti huonona asiana, pelkästään toteamuksena siitä miten vanhemmat nykyään seuraavat paljon tiiviimmin lastensa tekemisiä ja osallistuvat niihin kuin ennen. Esim. mieheni lapsuudessa lapset vaelsivat ja pyöräilivät kilometrikaupalla koulun jälkeen eikä vanhemmilla ollut paljon tietoa heidän tekemisistään, nyt pidetään lapsia tiukasti kotipihalla aikuisten valvonnassa ja harrastuksissa (Suomessa ei olla vielä ihan yhtä pitkällä tässä). Voin seurata netistä lasteni arvosanoja joita opettaja päivittää melkein päivittäin, tiedän heti jos lukiolaiseni missaa tehtävän tai tulee tunnille myöhässä. Eri asia on sitten mitä teen tällä tiedolla.
VastaaPoistaSilloin juuri on vaarana muuttua curlingvanhemmaksi, joka mielestäni on eri asia kuin helikopterivanhemmuus. Siinä tosiaankin siloitellaan tietä lasten edeltä ja pidetään huolta ettei lapsi koe liikaa (ollenkaan?) pettymyksiä tai vastoinkäymisiä, jolloin lapselta myös poistetaan luonnollinnen opetus syy-seurassuhteesta lapsen valinnoista.
Lasten koulun tukeminen ei ole todellakaan curling tai helikopteri vanhemmuutta. Olen sitä mieltä, että normaali vanhempi haluaa tukea lastansa koulunkäynnissä ja haluaa, että lapsi menestyy koulussa. Mutta täällä USA:ssa se saattaa mennä helposti helikopteri vanhemmuuteen kun vanhemmat ovat mukana siellä koulussa ihan päivittäin. Suomessa asia on eri, koska siellä vanhemilla ei ole aikaa tai mahdollisuutta olla mukana koulussa. USA:ssa ollaan kilpailuhenkisiä, mikä on omiaan kasvattamaan tiikeri äitejä. Suomessa taas lastenkasvatukseen suhtaudutaan hieman rennommin. Mun kokemuksen mukaan Amerikkalaiset äidit ovat "höösäävämpiä" kuin Suomalaiset äidit. Sen näkee jo heidän käyttäytymisestään esimerkiksi puistoissa. En siis yhtään ihmettele minkätakia täällä on paljon helikopteri ja curling äitejä. Tiikeriäidit taas saattavat olla sellaisia, jotka ovat joutuneet luopumaan omasta urastaan kotiäitiyden vuoksi.
VastaaPoistaYksis tuossa kirjoituksessa toivottaa onnea sille, joka jaksaa uskoa että opettaja hoitaa homman koulussa. En tiedä oliko kommentin tarkoitus kritisoida opettajan taitoja. Vai tarkoititko, että onnea sille joka uskoo että vain se koulunkäynti riittää ja kotona vanhempien vastuulla ei ole enää mitään. No ainakin jos siellä on joku äideistä opettamassa Science tuntia, niin suhtautuisin varauksella opetuksen tasoon :)
Mä oon täysin noviisi. Mulla ei ole yhtään lasta koulussa ja eskarikin on tarhan yhteydessä. Mutta kuitenkin odotan jo kauhulla koulujen alkamista. Mulla on vaativa duuni, kolme lasta ja haluan harrastaa. En näe itseäni mitenkään koulussa osana lapseni koulupäivää. Eikä minulla ole mahdollisuuttakaan. Tuntuu aika karulta, jos osallistuvien vanhempien lapset saa parempia numeroita, kuten Yksis joskus mainitsi. Eikö se ole jotenkin arvosanojen "ostamista"? Toivon todellakin, että Suomessa systeemi ei ole sama, sillä eihän minulla/minun lapsilla ole mitään mahdollisuuksia verrattuna kotiäidin lapsiin :( Musta opettavat on kasvatusalan ammattilaisia (samalla tavalla kun mä olen kaupallisen) ja jotenkin tuntuu oudolta, että minä osaisin heidän ammattinsa paremmin tai he minun. Eihän siinä ole mitään järkeä?!??! Ja sitten on vielä niitä, joilla ei ole kerta kaikkiaan mitään koulutusta... No joka tapauksessa käyn duunissa, maksan veroni ja kuvittelen (ainakin siis vielä kun en tiedä mistään mitään), että koulussa on pätevät opettajat. Ja toki tuen lapsiani varmistamalla että läksyt on tehty ja olemalla kiinnostunut heidän elämästään kuten ennen kouluakin. Mutta minusta koululainen on koululainen ja hänen vastuullaan on hoitaa koulu. Mutta ehkä mä olenkin joku rappiomutsi ja mun mussukat on tuhoon tuomittuja :(
VastaaPoistaMietin myös tätä äidin koulunkäyntiin osallistumista siltä kannalta, että jäävätkö niiden epäaktiivisten vanhempien lapset jotenkin jälkeen. Ihan maalaisjärjellä (ja tutkimuksen vahvistamana) pääteltävissä on se, että jos vanhemmat suhtautuvat aktiivisesti ja myönteisesti koulunkäyntiin, on lapsella paremmat mahdollisuudet menestyä koulussa ja tulevaisuudessa. Minua myös kiinnostaa, onko Yksis teidän alueenne kouluissa kovinkin paljon erilaisista taustoista tulevia lapsia? En nyt tarkoita etnisiä taustoja, vaan sosioekonomisia taustoja, vai onko alueenne tässä suhteessa homogeeninen? Matalampien tuloluokkien perheissähän molempien vanhempien on osallistuttava elannon hankkimiseen, jolloin mahdollisuudet osallistua kouluarkeen ovat huonot.
VastaaPoistaMielestäni Suomessa on hyvä systeemi siltä kannalta, että opettajat ovat pitkälle koulutettuja ammattilaisia. En voi kyllä verrata, kun en tiedä Yhdysvaltojen opettajakoulutuksesta mitään. Tosin pohjoissuomalaista opettajankoulutusta varsin läheltä seuranneena tilanne ei ehkä tulevaisuudessa ole yhtä hyvä. Kasvatustieteiden tiedekunnassa ainakin täällä omassa yliopistossani opetuksen taso on usein mitä sattuu, yksiköitä yhdistellään, tarjontaa karsitaan, opiskelijoita on liikaa ja rahoituksen määrä ei ainakaan kasva. Paljon riippuu opiskelijan motivaatiosta, persoonallisuudesta ja kyvystä hankkia itsenäisesti tietoa ja taitoja.
-Veera-
Suomessa on jotenkin aika selvää, ettei vanhemmilla ole ollut kovin suurta roolia ihan siellä koulun tunneilla. Lapset ovat koulussa ja vanhemmat töissä. Täällä Amerikassa taas "odotetaan/toivotaan", että vanhemmat osallistuisivat koulun toimintaan ja projektekteihin parhaansa mukaan. Kaikilla ei tietenkään ole siihen mahdollisuutta, joku taas ottaa joskus päivän vapaata, että näkee "millaista siellä koulussa on". Kouluthan eroavat täällä myös keskenään toisistaan. En koe, että osallistuminen kuitenkaan tarkoittaa sitä, että vanhempi osaisi paremmin opettajan työn. Paikalla ollaan lähinnä mielestäni tukemassa oppimista ja jos se auttaa lasta oppimaan, niin en näe, että se on arvosanojen ostamista. Eihän niitä arvosanoja vanhempien osallistumisesta anneta vaan siitä lapsi on asian oppinut. Usein avustajana tunnilla autetaan myös muiden lapsia, ei vain omaa.
VastaaPoistaItse koen, että täällä ollaan muutenkin vähän enemmän perhekeskeisempiä mitä Suomessa, eli ollaan läsnä lasten tekemisissä ja harrastuksissa, ja tehdään asioita enemmän yhdessä. Toisaalta tykkään, että Suomessa koulutus on tasa-arvoisempaa. Ei tarvitse miettiä onko joku koulu parempi kuin toinen, tai millä metodilla missäkin koulussa opetetaan, eikä lapsia opeteta kilpailemaan joka asiassa kuten täällä usein. Molemmissa lienee siis omat hyvät ja huonot puolensa. Mutta täytyy sanoa, että Suomessa ollessani opettajana, surullisen usein nykyään tuli vastaan niitä joita ei kukaan kotona odottanut, tukenut koulunkäynnissä tai antanut kotikasvatusta. Oletettiin, että myös se tapakasvatus kuuluu yksin kouluun. Kun kotiin otettiin yhteyttä oltiin lähinnä vihaisia, että kun häiritään vanhempia ja oli opettajan syy, että lapsella oli ongelmia. Silloin aina toivoi, että joku välittäisi. Ennemmin niin, että ollaan mukana koulunkäynnissä kuin niin, että lapsi kävelee yön kaupungilla kun kotiin ei voi mennä kun äidillä on bileet ja nukkuu sitten tunnilla (yhden vanhemman oppilaani toistuva kohtalo).
T. ope