Siirry pääsisältöön

liimaa

Kamppailu ajasta jatkuu... aamu meni M:n psykiatrilla, jutellessa ja pohtiessa ja lääkitystä säätäessä. M.n lisäksi me pohdittiin K:n tilannetta, ja sitä pitäiskö sille aloittaa lääkitys. Psykiatrin mielestä - siis kun puhuin siitä miten koulussa ei koskaan nähdä häiriökäyttäytymistä ja mitään ongelmia, vaan hyvin rauhallinen ja suorastaan pasiivinen lapsi, ja kuinka kotona se on jatkuvasti vaaratilanteissa ja sählää ja puree ja lyö ja saa raivareitaan mitättömistä asioista -  niin siis sen Psykiatrin mielestä, K:lla on koulussa kiltin lapsen syndrooma ja se joutuu keskittämään kaiken energiansa ollakseen ”kiltti” ja miellyttävä, sellainen kuin koulussa kuuluu olla. Autismiklinikan osalta sen kommentti oli että autisminkirjondiagnoosin antaminen selkeästi autistiselle – M – lapselle on helppoa, ja rajatapaukset sit huomattavan paljon hankalampia... se kertoi nähneesä lapsia, joista neljän vuoden hujakoilla kokeneetkin neuropsykologit sanoo ettei ne kuulu kirjolle ja sit kymmenen vuoden tienoilla ne saakin diagnoosinsa... sosiaaliset taidot jää ajanmyötä jälkeen ikätovereista, ja sosiaalisen lukutaidon puuttuminen korostuu. Koin jotenkin lohdullisena jälleen kerran sen että huippu, huippu, huippuammattilaisen näkemys oli se että useimmiten on niin että ammattilaiset tekee virhearviointeja ja lapsen vanhempien näkemys on oikea. On vaan niin helppoa epäillä omia silmiään ja ajatuksia kun ne ammattilaiset ympärillä ei näe sitä mitä itse näkee...

matkalla Psykiatrille

Tuntia myöhemmin tulin kotona alakertaan, vastaanottamaan K:n koulubussia ja valmiina lähtemään ekaan työvuorooni vapaaehtoisena. O ja M juoksee kilpaa ympäri olohuonetta, ja meidän hiljainen ja miellyttävä pikkutyttö muistuttaa enemmän mölyapinan ja peppi pitkätossun risteytystä, kunnes se kompastuu omiin jalkoihinsa ja kaatuu. Mä en kiinnitä mitään huomiota itse kaatumiseen ja kun se huutaa sieltä sohvapöydän alta olevansa vakavasti loukkaantunut ja vuotavansa verta, en edelleenkään reagoi tilanteeseen kovin voimakkaasti vaan valmistaudun lähinnä toteamaan toisen jäävän henkiin. Olen siis vähän hämmästynyt kun sen polvessa ihan oikeasti on haava. Ei naarmu, vaan ihan oikea vertavuotava haava. Haen palasen talouspaperia ja käsken sen pitämään sitä paperia siinä haavan päällä samalla kun mä nostan sen keittiönpuolelle suojatakseni kokolattiamattoa, ajatuksena hakea laastari ja ehkä vähän antibioottisalvaa.

Käännän selkäni, haen sidetarpeet, otan vastaan K:n ja palaan keittiöön. Nostan talouspaperin kulmaa huomatakseni että haava näyttää oikeasti aika ikävältä. Pikainen ajatuskuvio palaa siihen viimeviikolla seinältä tippuneeseen kelloon ja lasinsiruihin... kokolattiamatosta ei tule tän näköistä jälkeä. Soitan ensin sairaalaan ilmoittaakseni etten pääsekään paikalle. Sitten soitan lastenlääkäriasemalle ja lopulta pakkaan neidin autoon L.n avustuksella ja ajan suoraan ensiapuun. Matkalla ilmoitan koulusihteerille et M myöhästyy koulusta. Keskellä päivää ensiavussa on hiljaista. Vatsatautipotilaat ja nuhanenät hoidetaan muualla - me ollaan ainoita, ja meitä vastassa on kolme sairaanhoitajaa ja lääkäri. Ensin ne haluaa kuvata haavan, varmistaa ettei se lasinsirpale ollut jäänyt sisään ja hetkeä myöhemmin me odotetaan jo liimaa.


meillä on TAAS uus booboo bear




M:lla on ollut rankka viikko... lääkäriä, ensiapua, vatsakipua, Psykiatria... kun mä pihalla kysyn siltä miten se voi, saan vastukseni lähinnä kiukkuista rähinää ja yhden silmänräpäuksen ajan näen minkälainen se on sitten joskus, kolmetoistavuotiaana: ”Good, good, good, good, GOOD!!!! Why do you keep asking!!!!!! I’m GOOOOOOOOOOOOD! Can you hear me?!!!!”

epäterveellinen maidoton pikalounas matkalla ensiavusta kouluun

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän