liimaa

Kamppailu ajasta jatkuu... aamu meni M:n psykiatrilla, jutellessa ja pohtiessa ja lääkitystä säätäessä. M.n lisäksi me pohdittiin K:n tilannetta, ja sitä pitäiskö sille aloittaa lääkitys. Psykiatrin mielestä - siis kun puhuin siitä miten koulussa ei koskaan nähdä häiriökäyttäytymistä ja mitään ongelmia, vaan hyvin rauhallinen ja suorastaan pasiivinen lapsi, ja kuinka kotona se on jatkuvasti vaaratilanteissa ja sählää ja puree ja lyö ja saa raivareitaan mitättömistä asioista -  niin siis sen Psykiatrin mielestä, K:lla on koulussa kiltin lapsen syndrooma ja se joutuu keskittämään kaiken energiansa ollakseen ”kiltti” ja miellyttävä, sellainen kuin koulussa kuuluu olla. Autismiklinikan osalta sen kommentti oli että autisminkirjondiagnoosin antaminen selkeästi autistiselle – M – lapselle on helppoa, ja rajatapaukset sit huomattavan paljon hankalampia... se kertoi nähneesä lapsia, joista neljän vuoden hujakoilla kokeneetkin neuropsykologit sanoo ettei ne kuulu kirjolle ja sit kymmenen vuoden tienoilla ne saakin diagnoosinsa... sosiaaliset taidot jää ajanmyötä jälkeen ikätovereista, ja sosiaalisen lukutaidon puuttuminen korostuu. Koin jotenkin lohdullisena jälleen kerran sen että huippu, huippu, huippuammattilaisen näkemys oli se että useimmiten on niin että ammattilaiset tekee virhearviointeja ja lapsen vanhempien näkemys on oikea. On vaan niin helppoa epäillä omia silmiään ja ajatuksia kun ne ammattilaiset ympärillä ei näe sitä mitä itse näkee...

matkalla Psykiatrille

Tuntia myöhemmin tulin kotona alakertaan, vastaanottamaan K:n koulubussia ja valmiina lähtemään ekaan työvuorooni vapaaehtoisena. O ja M juoksee kilpaa ympäri olohuonetta, ja meidän hiljainen ja miellyttävä pikkutyttö muistuttaa enemmän mölyapinan ja peppi pitkätossun risteytystä, kunnes se kompastuu omiin jalkoihinsa ja kaatuu. Mä en kiinnitä mitään huomiota itse kaatumiseen ja kun se huutaa sieltä sohvapöydän alta olevansa vakavasti loukkaantunut ja vuotavansa verta, en edelleenkään reagoi tilanteeseen kovin voimakkaasti vaan valmistaudun lähinnä toteamaan toisen jäävän henkiin. Olen siis vähän hämmästynyt kun sen polvessa ihan oikeasti on haava. Ei naarmu, vaan ihan oikea vertavuotava haava. Haen palasen talouspaperia ja käsken sen pitämään sitä paperia siinä haavan päällä samalla kun mä nostan sen keittiönpuolelle suojatakseni kokolattiamattoa, ajatuksena hakea laastari ja ehkä vähän antibioottisalvaa.

Käännän selkäni, haen sidetarpeet, otan vastaan K:n ja palaan keittiöön. Nostan talouspaperin kulmaa huomatakseni että haava näyttää oikeasti aika ikävältä. Pikainen ajatuskuvio palaa siihen viimeviikolla seinältä tippuneeseen kelloon ja lasinsiruihin... kokolattiamatosta ei tule tän näköistä jälkeä. Soitan ensin sairaalaan ilmoittaakseni etten pääsekään paikalle. Sitten soitan lastenlääkäriasemalle ja lopulta pakkaan neidin autoon L.n avustuksella ja ajan suoraan ensiapuun. Matkalla ilmoitan koulusihteerille et M myöhästyy koulusta. Keskellä päivää ensiavussa on hiljaista. Vatsatautipotilaat ja nuhanenät hoidetaan muualla - me ollaan ainoita, ja meitä vastassa on kolme sairaanhoitajaa ja lääkäri. Ensin ne haluaa kuvata haavan, varmistaa ettei se lasinsirpale ollut jäänyt sisään ja hetkeä myöhemmin me odotetaan jo liimaa.

meillä on TAAS uus booboo bear

M:lla on ollut rankka viikko... lääkäriä, ensiapua, vatsakipua, Psykiatria... kun mä pihalla kysyn siltä miten se voi, saan vastukseni lähinnä kiukkuista rähinää ja yhden silmänräpäuksen ajan näen minkälainen se on sitten joskus, kolmetoistavuotiaana: ”Good, good, good, good, GOOD!!!! Why do you keep asking!!!!!! I’m GOOOOOOOOOOOOD! Can you hear me?!!!!”

epäterveellinen maidoton pikalounas matkalla ensiavusta kouluun