sunnuntai 2. helmikuuta 2014

älä mene ihan vielä

Tästä on jo jokunen päivä ja mietin asiaa viimeksi tänään metsässä...








Naamiksessa kiertää just nyt blogikirjoitus äitiydestä... törmäsin siihen, luin ehkä kolmanneksen ja jatkoin matkaa. Keskiviikkona kävin siinä vakkariverikokeessa, siinä rotanmyrkkysysteemissä ja näitten kahden jannun kanssa törmäsin siinä käytävällä ihan siihen mun lääkäriinkin. M oli terapiassa, K oli Batman – niin kuin aina – ja O oli superman tai spider man ilman asua... Vaihdettiin kuulumisia lääkärin kanssa, se katsoi mun poikia ja sanoi et se tietää kyllä... ja että se muistaa... mutta sillä on silti ikävä aikaa kun ne vielä paineli supersankareina ympäri taloa. Se kaivoi takkinsa taskusta perheen joulukortin, pojat on nyt 13, 14 ja 15... iso mies kyyneleet silmissä, katsoi mun poikia ja kaipasi takaisin sinne jonnekin.

Kuinka monta kertaa mulle on sanottu että nää vuodet menee nopeesti, ihan liian nopeesti... Kuinka monta kertaa olen kohauttanut olkaani sanojalle, todennut että jos jostakin, niin tästä oon kyllä valmis luopumaan... ihan varmasti olen.

Sanoisin edelleen että on lyhytnäköistä ja turhaa, jotenkin ehkä ylenkatsovaakin kaivata taikaisin ”niihin” vuosiin sellaisen edessä, joka edelleen elää ”niitä” vuosia. On aika isällistä tai äidillistä muistuttaa sille äidille että nää vuodet menee nopeasti ja että niistä pitää muistaa nauttia.


Mä seison nyt siinä kohdassa missä loppu näkyy jo. Tiedän että viimeistään syyskuussa 2016 mulla on kolme lasta jotka käy koulua viisi päivää viikossa, 8:55-15:30. Mä tiedänn että se tulee... se tulee pian. Ensi syksynä ne on kaikki koulussa, pojat neljä aamua tai iltapäivää viikossa, M ne viisi täyttä päivää. Mä näen jo sen kohdan kun tää on ohi ja mä saan itseni takaisin, mä näen jo sen kohdan kun me siirrytään eteenpäin... kastan jo varpaitani veteen ja olen hakemassa töitä, jatkamassa matkaa – eteenpäin.

Silti ne on vielä iholla. Silti me ollaan vielä siinä kohdassa, missä kipeääkin kipeämmin muistan miten pitkältä päivä voi tuntua... muistan miten iltaa odottaa ja toivoo jo aamuseitsemältä, ja miten se; ”Oi, ne vuodet menee niin nopeasti...” tuntuu lähinnä surkealta vitsiltä, tai suorastaan loukkaavalta. Tekee mieli kysyä josko sanoja haluaa vaihtaa viikoksi, tai edes päiväksi. Muistaako sanoja oikeasti miltä tuntuu kun ei saa olla hetkeäkään ihan vaan yksin, ei edes vessassa. Ei edes yöllä... ”Nää vuodet menee niin nopeesti...” Ne ei mene ihan kauheen nopeesti niinä päivinä kuin yksi päivä yksin on vähintään vuoden mittainen, kun aamulla odottaa iltaa ja iltapäivällä laskee tunteja... minuutteja... sekunteja siihen että se toinen aikuinen tulee kotiin ja saa taas itkeä.

Perjantaina istun M:n koulun juhlasalissa. Niillä on alakoulun elokuvailta ja lämppäreinä ne esittää oppilaitten tekemiä filmejä. Opin paljon M:n koulusta, opin että koulussa on kaksi isää, jotka on NFL pelaajia, kuulen että koulun oppilaista 54 käy tällä hetkellä ns. Ivy League –kouluja... Viimeisenä ne näyttää sen pätkän, sen missä ne pienet viisivuotiaat aloittaa koulunsa ja pikakelauksella siirrytään kuusi vuotta eteenpäin, siihen viimeiseen koulupäivään... Juhlasalissa on monta pulisevaa koululaista ja ihan liian monta aikuista, jotka kaivaa taskusta nenäliinaa. Otan omaa koululaistani kiinni kädestä ja kuiskaan sen korvaan; ”Ethän kasva ihan vielä...” Se lupaa olla kasvamatta, pysyä pienenä... kyyneleet valuu siitä huolimatta... Mulla on jo nyt ikävä sinua! Älä mene ihan vielä... ethän!



kävin perjantaina M:n luokassa auttamassa...


4 kommenttia:

  1. päivät on pitkiä, vuodet lyhyitä.

    Tossa vaiheessa tuntuu siltä, että se ei ikinä lopu, se iholla oleminen.
    Sit kun sitä katselee täältä, ne kaikki purukuminvenyttämät raskaat päivät ovat yksi henkäys vain. Ja se on kummallista, outoa - miten se aika on voinut tuntua niin pitkältä ja raskaalta silloin kun sitä elää todeksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä :) On hetkiä jolloin jo huomaan toivovani jatkoaikaa, sitä ettei tää nyt ihan vielä loppuis...

      Poista
  2. Puhut mun suulla, paitsi että paremmin. Varsinkin joku vuosi sitten olin valmis potkimaan niitä, jotka sanoi kuinka nopeasti aika menee ja kuinka tulen kaipaamaan. Mä tiedän että tulen, mutta.....
    Yksi asia mun ihmetyttää kyllä. Mun mielestä viikot ja vuodet menee kamalaa vauhtia, ihan kamalaa, mutta yksittäiset päivät on niin pitkiä....... Välillä. Aika matelee. Hämärä aikakuilu tai joku.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on niin totta! Miten vuosi voikaan mennä yhdessä hujauksessa ja päivä taas tuntua useamman vuoden mittaiselta ;)

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.