Siirry pääsisältöön

katsotaan kuinka käy - hui!

Eilen illalla istuin keittiössä ja sanoin taas kerran etten osaa enkä pysty. Sanoin etten jaksa, enkä pysy järjissäni. Sanoin että mun täytyy päästä välillä pois tästä kaaoksesta. Taisin jopa sanoa ettei musta ole tähän... Istuin sohvalla ja rukoilin. Rukoilin voimia ja viisautta. Rukoilin kykyä ja osaamista. Rukoilin ilmaa ja omaa tilaa.

join valkkaria, söin mansikoita ja hukutin itsesäälini tähän... Downton Abbey, Season 4

Kahdeksantoista tuntia myöhemmin vilkaisen pikaisesti sähköpostit lasten riehuessa ostoskeskuksen sisäleikkipaikalla. Siitä alkaa kirjeenvaihto, joka menee suurinpiirtein näin:

- Kuinka monta tuntia viikossa? Minkälaisia vuoroja voit tehdä?
- Ihan mitä vaan päivystävästä työntekijästä noin 30 tuntiin viikossa. Kaikki käy, mutta kun kysyt niin iltoja.
- Oletko koulussa?
- En. Haluan ensin työkokemusta, enkä ole ajatellut hakeutua sairaanhoitajaohjelmaan ennen kuin aikaisintaan syksyllä 2016.
- Soita tähän numeroon, tälle ihmiselle ja varaa aika työhaastatteluun.
- Kiitos, kiitos, kiitos!
- Hae työpaikkaa nro. 20683. Se on osa-aikainen kirurgisen osaston iltavuoropositio.
- Kiitos, kiitos, kiitos!

Muutamaa tuntia myöhemmin olen hakenut kyseistä työpaikkaa ja saanut ajan työhaastatteluun - huomiseksi aamuksi.


Osa musta on seitsemännessä taivaassa. Toinenpuoli taas paniikkikohtauksen ja hyperventilaation välimaastossa... Apua...  Mun harjoitteluohjaaja oli kirurgisten osastojen ylipiällysmies. Se sairaanhoitajien sairaanhoitaja, se joka valvoo kaikkia ja kaikkea. Tää homma olis sen tiimissä, yhdellä sen vetämistä osastoista. Voin toki olla väärässäkin, mutta luulen että jos nyt en ihan totaalisesti mene kipsiin huomisessa haastattelussa on mulla edessä töiden aloittaminen lähiaikoina. Ihanaa, huimaa, ihanhuimaa... ja samalla hirveetä kauheeta kamalaa... miten kaikki järjestyy? Kuka hoitaa kolmikon? Mitä tästä tulee? Mitä pitää olla mukana työhaastattelussa? Miten sinne pukeudutaan? Mitä sanotaan? Miltä pitää näyttää? Enhän mä edes osaa mitään, ja senkin vähän mitä osasin oon jo varmaan unohtanut ja... A-P-U-A.




Tunnisteet:

Kommentit

  1. sanna27. helmikuuta 2014 klo 12.19

    Tsemppiä muru, ne haluaa sut ihan varmasti!

    VastaaPoista
  2. Nina27. helmikuuta 2014 klo 13.19

    You'll do great!!! Good luck - can't wait to hear the news!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää