vihdoinkin rauhaisa maanantai

Kiireinen viikko ja viikonloppu tuli ja meni. Poden – joo tarpeettomasti – huonoa omaatuntoa siitä etten ehdi kirjoittaa, enemmän olisin kuitenkin huolissani jos kirjoittaminen ja kuvaaminen menis näitten muitten ohi. Huomaan valokuvaavani kaikkialla taka-ajatuksena hyvät blogikuvat... tosta sais hyvän, ja tästä ja tästä ja tästä... tälläkin kertaa viikonloppu tallentuu lähinnä kuvakertomuksena ja kuvia siivittävinä sanoina.

Me ehdittiin paljon. Lauantaina olin Taideopen sijaisena Suomikoulussa. Sillä aikaa O ja L vei M:n jalkapalloon ja sieltä me ajettiin Seattleen, maalaishiiret retkelle isoon kaupunkiin. Jos meillä ei olis näitä kolmea me asuttais siellä. Jos meillä olis paljon rahaa ja kolme lasta, me asuttais siellä... Ongelma on koulupiiri, ja se että yksityiskoulu olis käytännössä ainoa vaihtoehto kaupungissa. Hyvät koulupiirit kun on kaikki täällä suburbiassa, täällä missä suurin osa koululaisistakin. Seattle on murroksessa. Kymmenen vuotta sitten siellä ei näkynyt lapsia lainkaan, lauantaina saman kahvilan pöydissä oli miltei kaikissa lapsia. Viime viikolla aiheesta oli mielenosoituskin... kaupunki keskiluokkaistuu, osa vastustaa.

katsokaa miten kaunis kaupunki meillä on

Olen syntynyt kaupungissa. Olen kasvanut kaupungissa. Viihdyn sen rosoisessa sykkeessä. Ne rosot ja se kerroksellisuus, elämän kaikki puolet ja ne rajutkin asiat... myönnän etten ehkä kuitenkaan ole vielä valmis selittämään niitä tolle kolmikolle. Miksi kaikilla ei ole kotia? Miksi noi nukkuu tossa kadulla? Miksi? Toistaiseksi mulle riittää M:n kimurantit kysymykset elämästä ja kuolemasta. Jumalasta. Valtiosta ja kirkosta ja siitä miksi osassa kouluista puhutaan Jeesuksesta ja toisissa taas ei. Pyrin vastaamaan rehellisesti. Pyrin vastaamaan niin hyvin kuin osaan. Omasta lapsuudestani muistan puliukkojen tappelut kadunkulmissa. Muistan ne jotka sporassa huuteli ja haisi. Muistan miten ne pelotti. Muistan miten yöllä heräsin ravintoloista meluisana joukkona poistuviin ihmisiin. Muistan miltä kuulostaa kahden ihmisen rakkaus autossa jonkun ruumiinosan osuessa rytmikkäästi tööttiin... muistan. Ehkä suburbia sopii kuitenkin meille paremmin.

Batman kaupungissa

tän takia me sinne ajettiin... tähän asti oon hakenut Zaran vaatteet Kanadasta

Sunnuntaina kirkkoon, ensin vapaaehtoiseksi vastaamaan kysymyksiin, sit jumalanpalvelukseen tai ehkä ennemminkin parisuhdeluennolle... Opin että Yalen yliopiston tutkimuksen mukaan avioliitto on yhtä alamäkeä avioitumisesta siihen kunnes lapset lähtee kotoa. Eka aalto avioeroja tulee lasten ollessa pieniä. Toinen silloin kun ne on teini-ikäisiä. Ken näistä kahdesta kohdasta selviää ja jaksaa tahtoa ja rakastaa on suuren onnen edessä ja kaikkein onnellisimmat avioparit ovat niitä joiden lapset on jo lentäneet pesästä. Ajoin kotiin ja tein testin omasta ajanhahmotusmallistani. L teki omansa, eikä niissä tullut mitään yllätyksiä. Allekirjoitan testin tulokset ja meidän väliset erot. Näen myös ne kohdat missä ne erot iskee kipinää... en oppinut uutta, tiesin jo. Toisaalta meidän parisuhde ei ole se keskimääräinen. Se missä mennään naimisiin kun ollaan tavattu, tehdään lapset ja sit eletään yhdessä tai erotaan. Me ehdittiin elää yhdessä – avioliitossa – yksitoista vuotta ennen ensimmäistäkään kiljukaulaa. Ehdittiin räiskyä ja hioutua ja hitsautua kiinni toisiimme. Tapellaanhan me. Kaikki tappelee – toivottavasti. Tapellaan samoista kuin kaikki muutkin, siitä kuka tekee mitä ja koska ja miten ja miksi et koskaan tai taaskaan. Aika harvoin meillä kuitenkin räiskyy. Uskon et jos ei jaksa riidellä, ei jaksa enää välittää. Meillä se ainoa vaihe kun ei koskaan paiskottu ovia oli silloin kauan sitten. Silloin kun maistraatista oli jo haettu paperit pöytälaatikkoon ja me jaettiin lähinnä sama osoite.

sunnuntaiaamuna K:lla oli kylmä ja O yritti lämmittää toista

Sunnuntai iltana mun ansioluettelo oli hiottu valmiiksi, otettu pari pikakuvaa ansioituneesta henkilöstä ja sit painettu enteriä. Työnhaku on virallisesti alkanut. Katsotaan kuinka käy...

Lauantai-iltana meillä oli Kummitäti K:n lauma syömässä aamiaista päivälliseksi

kerran vuodessa luottokorttiyhtiö palkitsee meidän ahkerasta vinguttamisesta pisteshekillä... tänä vuonna se oli  $695 ja sillä ostettiin vuodeksi taas tiskiainetta, pyykinpesuainetta, roskapusseja, pakastepusseja,... lisäksi muuta mitä tarvitaan jatkuvasti; vaahterasiirappia, mansikkahilloa, snacksejä, muroja, maapähkinävoita, vessapaperia, talouspaperia... Itselle jäi maksettavaa tästä läjästä $322.