perjantai 14. helmikuuta 2014

"tänään sinun lapsesi on onnellinen"

Me ollaan viimeisen viikon aikana postettu M:n elämästä maitotuotteet. Siis oikeesti poistettu. Sille tasolle että pizzan päälle tulee soijajuustoa, lasiin manteli- tai kookosmaitoa ja aamulla pannareiden päälle kookoskermavaahtoa. Jäätelö on kookosjätskiä, suklaa maidotonta ja jugurtti mantelia tai kookosta... Ahdistuslääkitystäkin on säädetty, ja annos nostettu 5mg:sta 6 mg:aan. Vatsa toimii taas... 

Aamulla mä ajan sen poikien kanssa terapiaan. Matkalla keskustellessa me käsitellään aiheita Jeesuksesta kuolleeseen veljeen ja maitotuotteitten kautta mun sairaalatyöhön ja Ystävänpäivään ja... meidän keskustelut on usein sellaisia et ne pitäis saada nauhalle... väittäisin että noitten kolmen aivoitukset on aika usein vähintäänkin viihdyttäviä ja maailmaa avaavia. Me puhutaan elämästä ja kuolemasta. Me puhutaan Jumalasta. Me puhutaan rukouksen voimasta ja pienistä arkisista asioista.


Mä jätän M:n sen terapeutin kanssa ja lähden poikien kanssa ruokakauppaan. Ostan illaksi hummeria, onhan kuitenkin Valentine’s. Hummerinpyrstöt irtoaa tänään $6/pyrstö. L:lle oon erikseen sanonut ettei kannata ostaa kukkia, ostetaan se tusina ruusuja huomenna kympillä, tänään ne maksaa vähintään tuplahinnan. Lupaan rakastaa sitä ilman ruusujakin.




Tuntia myöhemmin mä istun terapeutin huoneessa M:n natustaessa välipalaa jannujen kanssa odotushuoneessa. M:n ihana terapeutti aloittaa kertomalla että se on ekaa kertaa kuullut M:n nauravan ihan oikeesti. Myötäilen ja myönnän että M – melkein kuusvee – on oppinut nauramaan. Sen nauru helisee ja pulppuilee ja täyttää maailman... se kuulostaa ihanalta. Muitten lapset oppii nauramaan sitä ihanaa helisevää naurua joskus kolmen kuukauden tietämillä. M oppi nauramaan vähän vaille kuusivuotiaana ja mä rakastan sitä helinää. Ehkä vuoden me ollaan keskusteltu sen kanssa siitä mitä on oikea nauru, ja miltä tuntuu nauraa. Siitä miten nauru kutittaa vatsanpohjaa ja miten sitä ei voi estää tulemasta... Mistä tietää että nauraa ihan oikeasti. M:n terapeutti toteaa että tänään hän saattoi sanoa meidän prinsessasta että sillä oli kaikki hyvin, mikään ei ahdistanut ja se oli kaikinpuolin oppikirjaesimerkki onnellisesta, hyväntuulisesta lapsesta. Voiko yksikään vanhempi kuulla mitään parempaa kuin sanat; ”Tänään sinun lapsesi on onnellinen.”

Me puhuttiin siitä miten kaksi vuotta takaperin M täytti klassisen autismin diagnoosin kriteerit. Me puhuttiin siitä miten valtavan pitkälle me ollaan kuljettu siitä hetkestä. Varovaisesti terapeutti kysyy miten itse näen nykyhetken, vieläkö M saisi diagnoosinsa jos sitä nyt haettaisiin. Miten me vanhemmat koetaan nykytilanne. Vastaan että ollaan L:n kanssa paljon siitä puhuttu ja melkein kallistutaan siihen, että hyvinä päivinä ja viikkoina se ei enää diagnoosiansa saisi. Huonona päivänä tai viikkona se olis rajatapaus... se olis se ehkä, en tiedä, ei osaa sanoa. Ei autismi autistista lähde, paitsi joskus, harvoin... ihan kamalan harvoin. Alan kallistua maitouskovaiseksi. Alan kallistua uskomaan siihen että on autisteja joiden aivoille kaseiini on myrkkyä ja myrkyn poistaminen helpottaa elämää eksponentiaalisesti. En edelleenkään usko että maitotuotteet aiheuttaa autismia – siis yhtään kenellekään  - mutta olen taipuvainen uskomaan että fyysinen pahoinvointi vaikuttaa henkiseen hyvinvointiin ja on omiaan aiheuttamaan voimakkaitakin oireita – käyttäytymisessä. Vatkaan mielelläni kermavaahdon kookosmaidosta. Tykkään tästä nauravasta lapsesta.


Yhdessä ja yksissätuumin ollaan samaa mieltä siitä ettei vielä ole aika testata uudestaan. Vielä ei ole aika katsoa miten kävis, saisko se diagnoosin vai ei. Ahdistuneisuushäiriö sillä toki pysyis, ja ehkä ADD:kin. On kuitenkin helpompaa luovia maailmassa – koulu – kun tarvittaessa voi kansiosta vetää esiin sen lausunnon jossa lukee ”laaja-alainen kehityshäiriö”. Voi vetää sen paperin sieltä kansiosta ja sanoa pontevasti että mun lapsella on oikeus... ja sit niitten on pakko kuunnella mua. Mietin että onko seuraava vaihe elämässä opetella elämään sen ei-autistisen lapsen vanhempana.


vaaleanpunaisia pannareita kookosjugurtilla, tuoreilla mansikoilla ja vadelmahillolla

pizzaa... etualalla M:n pizza soija"juustolla"

2 kommenttia:

  1. onnellinen lapsi on ihan kaikki mita tarvitsee, naurun helinaa teidan paiviin!

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.