Siirry pääsisältöön

"iloinen sokea"

Toimintaterapian papereissa lukee jotenkin näin; ”Suositellaan silmäterapiaa, silmien lihasheikkouden ja hienomotoriikan ongelmien takia” En vienyt sitä silmäterapeutille vaan sovin toimintaterapeutin kanssa et ne jumppaa silmiä terapiassa ja me jumpataan silmiä kotona... katsotaan mihin sillä päästään. Tammikuun alussa päätin varasta sille silmälääkärin, ihan vaan varmuuden vuoksi. Tiedettiinhän me että se näkee, sehän lukee kirjoja ja tekee koulutehtäviä, se kommentoi ympäristöään... siis näkee. Ajattelin sitä silmälääkäriä lähinnä kättäpidempänä, perusteena sille miksi me ei tarvita silmäterapeuttiakin vielä tähän terapiasoppaan. Varasin ajan.

Eilen illalla me istuttiin silmälääkärissä. Ihan sillä samalla kuin millä mä itse käyn. Sillä joka vuosi sitten nappas multa silmälasit pois ja myi tilalle ihan tavalliset aurinkolasit, ja toivotti mut tervetulleeksi katselemaan lukulaseja parin vuoden päästä. Toki mä ihan perushulluna tein ensin myyräntyöni, ja selvitin että mun kivalla lääkärillä on kyky ja taito arvioida myös lasten silmiä.



Siellä me oltiin. M:aa jännitti. Se pelkäs silmätippoja ja mä hövelisti totesin että tuskin niitä tarvitaan – en tiennyt miten väärässä olin. Se katsoi ja testas ja testas ja katsoi. Sit se testas ja katsoi ja katsoi ja testas uudestaan. Se kuvas silmänpohjan ja sit taas vaihdeltiin linssejä. Sit se sanoi et se haluais puuduttaa silmät ja laajentaa mustuaisen... ihan vaan jotta näkis vielä vähän paremmin ja ettei M.n silmän lihakset tekis niin kauheesti töitä. Siinä ne silmätipat sitten tuli. Mä itse oon aina inhonnut tätä toimenpidettä, monesti valehdellut silmälääkärille ettei just nyt oo hyvä hetki... ihan vaan välttääkseni ne karmeat tipat ja sen inhan tunteen joka tulee laajentuneista mustuaisista, ja nyt mun viisivuotiaalle laitettiin tippoja silmiin ja syynättiin urakalla. Tässä vaiheessa mulla kilkatti jo se pieni hälytyskello ja aloin asennoitumaan et ehkä tää ei ollutkaan vaan sisään ja ulos, kiitos ja näkemiin – tyyppinen käynti... ehkä meillä oli ihan syytäkin sovitella niitä silmälaseja siinä omaa vuoroa odotellessa.




iloinen sokea... se oli oikeesti ihan talutettavassa tilassa niitten tippojen jälkeen

Me puhuttiin silmälääkärin kanssa silmäterapiasta. Me puhuttiin hienomotoriikan ongelmista ja siitä että se valittaa väsymystä. Lääkäri oli samaa mieltä mun kanssa siitä että ennen silmäterapiaa on hyvä varmistua siitä että lapsi näkee... No, ei se näe. Me kun aina luultiin että se näkee. Lastenlääkärissäkin ne oli sitä mieltä et se näkee, ja koulun näön tarkastuksessa. Silti, kun tänään aamulla IEP palaverissa mainitsin laseista, molemmat opet sanoi et joo, heidän on pitänyt siitä sanoakin et ehkä M:n pitäis käväistä silmälääkärissä... Onneksi se itse on innoissaan.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi