Siirry pääsisältöön

arpia

Luen kirjoituksen arvista ja mietin omiani… Katja pyysi miettimään ja kirjoittamaan. Onhan niitä, elämän jälkiä... fillariarpia, keittiöarpia, paloarpia, naiseusarpia... siellä täällä, käsissä, käsivarsissa, polvissa, säärissä, vatsassa. Ainoat lääkärin veitsellä tekemät on vatsan alueella. On se endometrioosi laparoskopia vuodelta 2002, lasten syntymät, hysterektomia... Katson sitä lasten syntymien rakentamaa perunapeltoa ja yritän nähdä sen sillä samalla hellyydellä jolla tyttäreni katsoo minua. Sillä miten se taputtaa mun vatsaa, eikä sille tule mieleenkään että se olis jotenkin viallinen tai vääränlainen.

Valokuvaan arpia. Yhden omasta kädestäni, sen jonka sain seitsemänvuotiaana rautalangasta. Se oli aikanaan iso ja pitkä, halkaisi koko käden selkämyksen. Kaksi ja puoli senttiä on paljon pienessä kädessä. Muistan miten siitä tuli verta ja muistan kuinka me juostiin mutsin toimistolle ja siihen laitettiin laastari... olis varmaan pitänyt laittaa tikit. Se käden arpi on mun arvista se omin. Se rakkain ja läheisin, kiinteä osa mua.




Valokuvaan M:n arven. Sen minkä kirurgi vuosi sitten kiireellä leikkasi. Sen millä pelastettiin pienen tytön lonkka. Muistan miten surin lapseni ihon koskemattomuuden kuolemaa. Muistan miten mietin että se joutuu kantamaan merkkiä lonkkaleikkauksestaan mukanaan ikuisesti. Muistan miten rujolta se silloin näytti. Kuvaan sitä arpea ja tajuan että siitä on vaikeeta saada valokuvaa... On kulunut vuosi. Mä tiedän missä se on. Mä tiedän että se on pitkä. Sitä on vaikea nähdä. Vaaleana ja haalistuneena pienen tytön vartalossa on seitsemän senttiä pitkä viiva... iso arpi.



Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi13. helmikuuta 2014 klo 14.06

    Arvet ON mielenkiintoisia, tarinoita täynnä.
    Harmi vaan kun aina löytyy niitä älykääpiöitä jotka avaavat suunsa ja mölyävät kuinka onni on ettei heillä semmosia ole... Muistat ehkä sen mun parin kk takaisen uimahalli episodin.. hohoi.
    Hienoja ovat!

    / Älskling

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa13. helmikuuta 2014 klo 20.28

      Arvet kertoo eletystä elämästä ja on tärkeitä "matkamuistoja" :)

      Poista
  2. Anonyymi13. helmikuuta 2014 klo 14.08

    ni ja.. teidän iho on kyl jotain superhyvin paranevaa! =D Eihän tuota M:n näy. Sama kun se sun kauan sitten laittamaa kuvaa poikien ulostulosta. Hurjaa! =)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää