ei meillä pulla tuoksu

Hyviä ja mielenkiintoisia kommentteja ja hyvää ja ajatuksia herättävää keskustelua.

Mietin omaa äitiyttäni. En pidä itseäni mitenkään erityisen pullantuoksuisena äitinä. Liian usein koen riittämättömyyttä, haluttomuutta ja kyvyttömyyttäkin... En erityisesti nautiskele tästä elämänvaiheesta, enkä haaveile sen jatkumisesta. Tämä aika ja vaihe elämää kuitenkin on. Se vaan on, ja siitä on selviydyttävä.

Halusin lapsia. Halusin kipeästi lapsia ja silti niitä päiviä joina mietin etten mä tätä halunnut, että en mä näitä lapsia halunnut, on aivan liikaa. Poiskaan en antais, onhan ne mun, musta tehty... mieluummin olisin ottanut helpomman – en saanut. Rakastan niitä niin että sattuu ja silti koen tarvetta työntää ne pois. O tuo koulusta kotiin ystävänpäiväkortin ja opettajan valitsema teksti saa kyyneleet silmiin, rakastan taas, niin että sattuu – opettajan sanoja.

Päivät on pitkiä, vuodet lyhyitä... tämä aika on pian ohitse ja ennen kuin huomaankaan kolmikko siirtyy yläkouluun eikä kukaan oletakaan näkevänsä mua koulun käytävällä. Ne on isoja, ne pärjää ja osaa ja niitten pitää tehdä itse omat virheensä. Jos mä en kuuntele niitä nyt ne oppii ettei niitä kuunnella ja vievät huolensa muualle. Jos mä en auta ja osallistu nyt, ne tietää ettei kannata kysyä ja pyytävät apua jostakin toisaalta. Nyt on se aika kun rakennetaan tulevaisuutta. Nyt on se aika kun ne tarvitsee, ja jostakin on vaan ammennettava, silloinkin kuin ei yhtään jaksais ja haluis ja tahtois paiskata oven kiinni ja karjua että painukaa hemmettiin...

En mä järjestä juhlia luokkahuoneessa siksi että tuntisin jotain erityistä kutsumusta party planningiin. Tosiasiassa mä inhoan näitten koulujuhlien järkkäämistä, mutta tiesin että se on se nakki joka edellyttää multa toimintaa kolme kertaa vuodessa... halloween, ystävänpäivä ja kevätjuhlat. Kiroillen piirrän ympyröitä erivärisille papereille lasten askartelysysteemejä varten, piirrän kuitenkin. Satunnaisen säännöllisesti vietän perjantaisin tunnin luokkahuoneessa, ei siellä kukaan koko päivää vietä, ei edes viikoittain. Kuvataidetta niillä on kai kerran kuussa, samoin ”science” opetusta... otan mieluummin vapaaehtoisvoimin opetetun kuviksen ja retken lähimetsään kuin ei lainkaan edellämainittuja. En mä tiedä onko tää systeemi hyvä vai huono, sen tiedän ettei meillä ole muitakaan vaihtareita. Tämä se nyt on ja siihen on sopeuduttava... sitä tarkoitin toivottaessani onnea niille jotka ei tähän halua, pysty kykene... ei ketään kiinnosta haluatko vai et, systeemi toimii näin. M:n koulu on pieni, vain reilut neljäsataa oppilasta, ilman äitien ja isien osallistumista liian paljon jäisi tapahtumatta ja tekemättä. En ota kantaa siihen onko se oikein vai väärin, näin vain on. Menen virran mukana ja teen osani kun en ehdi ja jaksa kyseenaalaistaa. En jaksa ja ehdi riehua ja vaatia. Teen kuitenkin vähemmän kuin moni muu.

O ei halunnut laulaa ja keskittyi häiriköimään

Siitä mitä siellä Suomessa tapahtuu mulla ei ole aavistustakaan. Oletan ja luulen että Suomessa yhteiskunta hoitaa tai jättää hoitamatta, tasapuolisesti kaiken ja kaikki. Lapset voi tuupata päiväkotiin seiskalta, noutaa pois neljän jälkeen. Illalla vuorotellaan jumppavuoroista puolison kanssa ja lapset saa viikonlopun jos vanhemmilla ei oo parempaa tekemistä. Sit ne menee kouluun ja vanhemmat laittaa tekstarin et nyt tarttee lähteä jolkottamaan koululle. Koulusta ne siirtyy iltapäiväkerhoon ja iltapäiväkerhon kivat tädit ja sedät pitää huolta että läksyt on tehty ettei vanhempien tarvitse asiaa miettiä. Ehkä jollakin on edelleen avain kaulassa ja kotona pitkä iltapäivä yksin, ehkä klavereitten kanssa. Taskussa on kännykkä ja kännykkä on lastenhoitaja. Sillä voi soittaa jos tarttee tai tarvitsee. Illalla vanhemmat harrastaa vuoroiltoina ja viikonloppuna tehdään kaikkea kivaa yhdessä, jos ei oo muuta, parempaa tekemistä.

Koulun piiriin kuuluva alue on sosioekonomisesti homogeeninen. Meidän kadunpätkä varmasti köyhimmästä päästä, siis tulotasoltaan. Koulun toisella puolella on ne talot joilla on korkeat aidat, eikä taloa näy sen korkean aidan takaa. Vanhempainyhdistyksen järjestämän iltatilaisuuden illalliskorttiin ei meidän perheen rahkeet riitä, jätetään menemättä. Jätetään menmättä, vaikka tiedän että niillä illalliskorttirahoilla ja huutokaupan tuloilla maksetaan oppimateriaalit ensi vuodelle. Vanhempainyhdistyksen naiset on just sellaisia kuin telkkarissa. Pelkään niitä ja hiivin hiljaa ohitse... en hankkinut sinne huutokauppaan mitään myytävää, en ehtinyt.

Olis kivaa olla se vanhempi joka tekee töitä ja harrastaa, se joka sovittaa lapsensa itseensä eikä itseään lapsiin. Meillä se ei ole mahdollista. Meillä on kaksi erityislasta, ja joka keskiviikkoaamu vietän kaksi tuntia Klinikan odotushuoneessa höylättyäni ensin luottokortille $360. Harrastan aamuyöstä ja olen takaisin kotona laittamassa laumani kouluun ja koulusta. Kun saan lisenssini haen töitä. Työt on sovitettava muun elämän ympärille, joustoa löytyy kohtuudella. Toinen vaihtari on keskittyä uraan ja palkata lastenhoitaja. Palkata lastenhoitaja istumaan Klinikalla ja järjestämään koulubileitä, ja hoitamaan lapsia. Olis aikaa harrastaa, ja tehdä töitä. Olis rahaakin enemmän. Pidän kuitenkin – kaikesta huolimatta – mieluummin itse lapseni. Liian monta kertaa olen nähnyt kuinka Nanny on lapsille äitiä tärkeämpi. Nanny auttaa, kuuntelee, puhaltaa... Nanny on äiti. Mä haluan olla omien lasteni äiti. Haluan sitä enemmän kuin uraa ja harrastuksia. Haluan sitä enemmän silloinkin kun kapinoin enkä halua yhtään mitään. Haluan olla äiti.

hain sen koulusta kun unohdin laittaa opelle viestin et sen sais laittaa bussiin... tosihelikopterit ei päästä lapsiaan koulubusseihin. Niissä kiusataan ja melutaan, eikä niissä oo turvavöitä

Joku varmasti ajattelee... saattaa sanoakin ettei ennenkään ehditty, siinähän ne kulki sivussa. Toinen miettii et toihan just on sitä helikopteria, sitä että ollaan siinä yllä ja läsnä ja mukana, eikä anneta lapselle tilaa olla ja elää. 

Mä sanon että ennen lapset kulki sivussa, mukana vanhempien elämässä, ei pääroolissa vaan rinnalla, mukana kuitenkin. Ei päiväkodissa oppimassa laumaeloa tai koulun iltiksessä tekemässä läksyjä. Ne oli mukana. Ne oli pellolla, navetassa, keittiössä, tuvassa, puunhakkuussa – mukana. En mä ole mikään seuraneiti. Olen kuitenkin läsnä. Ei me leikitä aamusta iltaan, mutta mä olen läsnä. En keksi niille kehittävää puuhaa ja terapian kotiläksytkin jää useimmiten tekemättä. Olen kuitenkin läsnä.

Batmanillä on uus asu

Ehkä se on helikopteria. Meillä kuitenkin eletään täyttä elämää. Koetaan pettymyksiä, pudotaan, kaadutaan, kolhitaan. Meillä riidellään ja pyydetään anteeksi. Meillä on tylsää eikä mitään tekemistä. Kun joku kiilaa jonossa sanon että elämä on täynnä kiilaajia ja niitten kanssa täytyy vaan opetella elämään. Liian usein tiedostan omassa katseessani sanattoman viestin... taasko! Oliko pakko, ja kuinka monta kertaa... oikeesti?!! Kuinka monta kertaa... Liian usein koen riittämättömyyttä, kyvyttömyyttä ja avuttomuutta. Liian usein huomaan toivovani että ne selviää pienemmillä vaurioilla omasta lapsuudestaan kuin minä. Huomaan toivovani ettei niillä mene neljääkymmentä vuotta ennen kuin ne tajuaa että ne on hyviä ja tärkeitä. Huomaan toivovani etten nitistä niitten uskoa omiin kykyihinsä. Tiedän olevani kaukana siitä pullantuoksuisesta unelmien äidistä, yritän olla riittävän hyvä, ihan niinkuin kaikki muutkin.

Haluan olla äiti.