tiistai 11. helmikuuta 2014

ei meillä pulla tuoksu

Hyviä ja mielenkiintoisia kommentteja ja hyvää ja ajatuksia herättävää keskustelua.

Mietin omaa äitiyttäni. En pidä itseäni mitenkään erityisen pullantuoksuisena äitinä. Liian usein koen riittämättömyyttä, haluttomuutta ja kyvyttömyyttäkin... En erityisesti nautiskele tästä elämänvaiheesta, enkä haaveile sen jatkumisesta. Tämä aika ja vaihe elämää kuitenkin on. Se vaan on, ja siitä on selviydyttävä.

Halusin lapsia. Halusin kipeästi lapsia ja silti niitä päiviä joina mietin etten mä tätä halunnut, että en mä näitä lapsia halunnut, on aivan liikaa. Poiskaan en antais, onhan ne mun, musta tehty... mieluummin olisin ottanut helpomman – en saanut. Rakastan niitä niin että sattuu ja silti koen tarvetta työntää ne pois. O tuo koulusta kotiin ystävänpäiväkortin ja opettajan valitsema teksti saa kyyneleet silmiin, rakastan taas, niin että sattuu – opettajan sanoja.




Päivät on pitkiä, vuodet lyhyitä... tämä aika on pian ohitse ja ennen kuin huomaankaan kolmikko siirtyy yläkouluun eikä kukaan oletakaan näkevänsä mua koulun käytävällä. Ne on isoja, ne pärjää ja osaa ja niitten pitää tehdä itse omat virheensä. Jos mä en kuuntele niitä nyt ne oppii ettei niitä kuunnella ja vievät huolensa muualle. Jos mä en auta ja osallistu nyt, ne tietää ettei kannata kysyä ja pyytävät apua jostakin toisaalta. Nyt on se aika kun rakennetaan tulevaisuutta. Nyt on se aika kun ne tarvitsee, ja jostakin on vaan ammennettava, silloinkin kuin ei yhtään jaksais ja haluis ja tahtois paiskata oven kiinni ja karjua että painukaa hemmettiin...

En mä järjestä juhlia luokkahuoneessa siksi että tuntisin jotain erityistä kutsumusta party planningiin. Tosiasiassa mä inhoan näitten koulujuhlien järkkäämistä, mutta tiesin että se on se nakki joka edellyttää multa toimintaa kolme kertaa vuodessa... halloween, ystävänpäivä ja kevätjuhlat. Kiroillen piirrän ympyröitä erivärisille papereille lasten askartelysysteemejä varten, piirrän kuitenkin. Satunnaisen säännöllisesti vietän perjantaisin tunnin luokkahuoneessa, ei siellä kukaan koko päivää vietä, ei edes viikoittain. Kuvataidetta niillä on kai kerran kuussa, samoin ”science” opetusta... otan mieluummin vapaaehtoisvoimin opetetun kuviksen ja retken lähimetsään kuin ei lainkaan edellämainittuja. En mä tiedä onko tää systeemi hyvä vai huono, sen tiedän ettei meillä ole muitakaan vaihtareita. Tämä se nyt on ja siihen on sopeuduttava... sitä tarkoitin toivottaessani onnea niille jotka ei tähän halua, pysty kykene... ei ketään kiinnosta haluatko vai et, systeemi toimii näin. M:n koulu on pieni, vain reilut neljäsataa oppilasta, ilman äitien ja isien osallistumista liian paljon jäisi tapahtumatta ja tekemättä. En ota kantaa siihen onko se oikein vai väärin, näin vain on. Menen virran mukana ja teen osani kun en ehdi ja jaksa kyseenaalaistaa. En jaksa ja ehdi riehua ja vaatia. Teen kuitenkin vähemmän kuin moni muu.



O ei halunnut laulaa ja keskittyi häiriköimään



Siitä mitä siellä Suomessa tapahtuu mulla ei ole aavistustakaan. Oletan ja luulen että Suomessa yhteiskunta hoitaa tai jättää hoitamatta, tasapuolisesti kaiken ja kaikki. Lapset voi tuupata päiväkotiin seiskalta, noutaa pois neljän jälkeen. Illalla vuorotellaan jumppavuoroista puolison kanssa ja lapset saa viikonlopun jos vanhemmilla ei oo parempaa tekemistä. Sit ne menee kouluun ja vanhemmat laittaa tekstarin et nyt tarttee lähteä jolkottamaan koululle. Koulusta ne siirtyy iltapäiväkerhoon ja iltapäiväkerhon kivat tädit ja sedät pitää huolta että läksyt on tehty ettei vanhempien tarvitse asiaa miettiä. Ehkä jollakin on edelleen avain kaulassa ja kotona pitkä iltapäivä yksin, ehkä klavereitten kanssa. Taskussa on kännykkä ja kännykkä on lastenhoitaja. Sillä voi soittaa jos tarttee tai tarvitsee. Illalla vanhemmat harrastaa vuoroiltoina ja viikonloppuna tehdään kaikkea kivaa yhdessä, jos ei oo muuta, parempaa tekemistä.

Koulun piiriin kuuluva alue on sosioekonomisesti homogeeninen. Meidän kadunpätkä varmasti köyhimmästä päästä, siis tulotasoltaan. Koulun toisella puolella on ne talot joilla on korkeat aidat, eikä taloa näy sen korkean aidan takaa. Vanhempainyhdistyksen järjestämän iltatilaisuuden illalliskorttiin ei meidän perheen rahkeet riitä, jätetään menemättä. Jätetään menmättä, vaikka tiedän että niillä illalliskorttirahoilla ja huutokaupan tuloilla maksetaan oppimateriaalit ensi vuodelle. Vanhempainyhdistyksen naiset on just sellaisia kuin telkkarissa. Pelkään niitä ja hiivin hiljaa ohitse... en hankkinut sinne huutokauppaan mitään myytävää, en ehtinyt.

Olis kivaa olla se vanhempi joka tekee töitä ja harrastaa, se joka sovittaa lapsensa itseensä eikä itseään lapsiin. Meillä se ei ole mahdollista. Meillä on kaksi erityislasta, ja joka keskiviikkoaamu vietän kaksi tuntia Klinikan odotushuoneessa höylättyäni ensin luottokortille $360. Harrastan aamuyöstä ja olen takaisin kotona laittamassa laumani kouluun ja koulusta. Kun saan lisenssini haen töitä. Työt on sovitettava muun elämän ympärille, joustoa löytyy kohtuudella. Toinen vaihtari on keskittyä uraan ja palkata lastenhoitaja. Palkata lastenhoitaja istumaan Klinikalla ja järjestämään koulubileitä, ja hoitamaan lapsia. Olis aikaa harrastaa, ja tehdä töitä. Olis rahaakin enemmän. Pidän kuitenkin – kaikesta huolimatta – mieluummin itse lapseni. Liian monta kertaa olen nähnyt kuinka Nanny on lapsille äitiä tärkeämpi. Nanny auttaa, kuuntelee, puhaltaa... Nanny on äiti. Mä haluan olla omien lasteni äiti. Haluan sitä enemmän kuin uraa ja harrastuksia. Haluan sitä enemmän silloinkin kun kapinoin enkä halua yhtään mitään. Haluan olla äiti.

hain sen koulusta kun unohdin laittaa opelle viestin et sen sais laittaa bussiin... tosihelikopterit ei päästä lapsiaan koulubusseihin. Niissä kiusataan ja melutaan, eikä niissä oo turvavöitä

Joku varmasti ajattelee... saattaa sanoakin ettei ennenkään ehditty, siinähän ne kulki sivussa. Toinen miettii et toihan just on sitä helikopteria, sitä että ollaan siinä yllä ja läsnä ja mukana, eikä anneta lapselle tilaa olla ja elää. 

Mä sanon että ennen lapset kulki sivussa, mukana vanhempien elämässä, ei pääroolissa vaan rinnalla, mukana kuitenkin. Ei päiväkodissa oppimassa laumaeloa tai koulun iltiksessä tekemässä läksyjä. Ne oli mukana. Ne oli pellolla, navetassa, keittiössä, tuvassa, puunhakkuussa – mukana. En mä ole mikään seuraneiti. Olen kuitenkin läsnä. Ei me leikitä aamusta iltaan, mutta mä olen läsnä. En keksi niille kehittävää puuhaa ja terapian kotiläksytkin jää useimmiten tekemättä. Olen kuitenkin läsnä.






Batmanillä on uus asu





Ehkä se on helikopteria. Meillä kuitenkin eletään täyttä elämää. Koetaan pettymyksiä, pudotaan, kaadutaan, kolhitaan. Meillä riidellään ja pyydetään anteeksi. Meillä on tylsää eikä mitään tekemistä. Kun joku kiilaa jonossa sanon että elämä on täynnä kiilaajia ja niitten kanssa täytyy vaan opetella elämään. Liian usein tiedostan omassa katseessani sanattoman viestin... taasko! Oliko pakko, ja kuinka monta kertaa... oikeesti?!! Kuinka monta kertaa... Liian usein koen riittämättömyyttä, kyvyttömyyttä ja avuttomuutta. Liian usein huomaan toivovani että ne selviää pienemmillä vaurioilla omasta lapsuudestaan kuin minä. Huomaan toivovani ettei niillä mene neljääkymmentä vuotta ennen kuin ne tajuaa että ne on hyviä ja tärkeitä. Huomaan toivovani etten nitistä niitten uskoa omiin kykyihinsä. Tiedän olevani kaukana siitä pullantuoksuisesta unelmien äidistä, yritän olla riittävän hyvä, ihan niinkuin kaikki muutkin.

Haluan olla äiti.




14 kommenttia:

  1. Tämä oli niin loistava kirjoitus, että. Joka kappaleessa olisi jotain mitä pitäisi kommentoida. Kommentoin kuitenkin sitä, joka eniten kolahti. Poikkeuksellisen rehellistä kohtaa. Jotakuinkin että halusin lapsia, mutta olisko saanut helpomman. Mä ajoittain ajattelen niin, haluisin et olis vaan aina helppoja ja aina kivoja lapsia ja sit saisin vaan itsekseni hykerrellä et "teinpäs hyvin". Ja sit saan morkkiksen. Rakkaita rakkaita, mutta välillä enemmän kuin tilasin :) Ja silti, naurettavan pieniä mun "ongelmat".
    En mä vaihtais tätä elämää.

    Sitäkin olen aina miettinyt et musta on kiva kun olen hoitanut lapseni itse. Ovat saaneet itsenäsityä vasta kun on siltä tuntunut. Ei pakolla 7 -vuotiaana kuten esim. minä. Aina en ole onnellinen että olen aina paikalla ja saatavilla, mutta enpä voi ikinä valittaa että menetin lasteni lapsuuden. HAH!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon että on hetkiä joina kaikki äidit ajattelee näin ja oli ongelmat bisoja tai pieniä, suurensuuria tai mitättömiä on ne kuitenkin ihan yhtä todellisia. Meillä ei ole infektiokierteitä, allergioita. En ole yksinhuoltaja ja leipääkin on pöydässä. Meille nyt sattui näitä neurologisesti erilaisia...

      Poista
  2. Tätä pohdintaa oli kiva lukea. Vaikka minulla ei ole lapsia, eikä varmaan vuosiin tule olemaankaan, ajatuksesi kasvatuksesta ja vanhemmuudesta ovat sellaisia, joita haluaisin myös itse toteuttaa. Suomessa törmää valitettavan usein ajatusmalliin, jonka mukaan lapsista pitää kasvaa kilttejä, rauhallisia ja hiljaisia. Negatiivisiin tunteisiin suhtaudutaan tosi kielteisesti, minullekin aina lapsena sanottiin, että itkeä ei saa.

    Muutenkin lapsiin suhtaudutaan aika negatiivisesti monissa paikoissa. Ikään kuin lapset eivät olisi ihmisiä, vaan jotain välimalleja matkalla aikuisuuteen, joita pitää kouluttaa kuin koiria. Mun mielestä lasten kuuluisi saada olla tasa-arvoisia ihmisinä, joiden tunteita ja kokemuksia tulee kunnioittaa, eikä vedota siihen "kehittymättömyyteen". Toisaalta sitten Suomessa lapset itsenäistetään tosi aikaisin ja jätetään monesti yksin, esim. juuri koulupäivän jälkeen. Suomessa lapset myös muuttavat kotoa huomattavan aikaisin verrattuna muihin länsimaihin.

    Ehkä tää kommentti nyt oli vähän negatiivisuuteen painottuva, mutta ne on asioita, joita haluaisin välttää tulevaisuudessa, jos minusta tulee äiti. Haluaisin myös olla läsnä.

    -Veera-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua hirvittää se varhainen itsenäistäminen. Hirvittää vaikka oon itsekin ollut avainkaulalapsi ja selvinnyt aikuisuuteen. Oon mieluummin itse lähellä, kun kerran voin.

      Ne harvat kerrat kun oon lasten kanssa käynyt Suomessa, on päällimmäinen tunne ollut se että ne on jotenkin tiellä. Oltiin sitten kaupassa tai ravintolassa... Täällähän mä raijaan omiani kaikkialle ja ne kulkee mukana lääkärissä, gynellä, työasioissa, kaupoissa, virastoissa... kukaan ei koskaan kysy tai kyseenalaista, koskaan ei kukaan ole edes katseellaan ilmaissut ettei lapset kuulu sinne missä mä just sillon satun niitten kanssa olemaan. Eri asia on sit se, että olis joo joskus kivaa mennä ilmankin niitä, elävimmät muistot jäi ehkä kierukan asennuksesta kolmen lapsen seuratessa sivusta ja mun vakuuttaessa et kaikki on oikein hyvin.

      Poista
  3. Kivaa tekstiä. Me ollaan siinä vaiheessa että puoli vuotta töissä oltu, lapset 3,5 ja 2. Iltaisin en enää harrasta mitään, eikä lapsetkaan. Ei mitään diagnooseja, so far vain hyvin motorisesti lahjakkaita. Mutta se että hiihdetään, opetellaan luistelua, käydään metsäretkillä, uimassa tai harjoitellaan laskettelua perheenä, yhdessä viikonloppuisin EI ole harrastamista Suomessa. Mun mielestä on, eikä piiiitkään aikaan ole meillä muuta tarjolla. Pk on todella uuvuttavaa vaikka ovatkin sosiaalisia tapauksia.

    Tässä vähän taustaa kun seuraan muiden mammojen päivityksiä Suomen mantereelta.

    Ja silloin kun olin kotona juoksin, joogasin yms. Mutta nyt perhe on ykkönen. Aikansa kutakin. Sitten kun ne kasvaa ja molemmat osaa pyöräillä päästään kaikki yhdessä menemään.

    S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valintakysymyksiä, useimmiten. Myös Suomessa.

      Poista
  4. Aika kärjistettyä tekstiä Suomesta, mutta ehkä oli tarkoituskin. Väittäisin kuitenkin että Suomessa on vanhemmilla halutessaan jopa enemmän aikaa lapsilleen, eikä toisen vanhemman tarvitse jäädä pois työelämästä sitä varten. Toki riippuu ihan siitä minkälaisia valintoja vanhemmat tekevät. Suomessa on kuitenkin käsittääkseni aika paljon pidemmät lomat ja lyhyemmät työpäivät kuin Yhdysvalloissa. Näin Hesari on minua ainakin valistanut. Pienten lasten kotihoitoa myös tuetaan maksamalla siitä jopa ihan korvausta.

    Itse olen lastentarhanopettaja enkä halunnut viedä lapsiani pienenä päiväkotiin ihan omista itsekkäistä syistäni. Halusin katkon työelämään ja elää lasteni ensimmäiset vuodet rauhallista, tasaista kotielämää heidän kanssaan. Nyt on menossa viides vuosi kotona. Asumme ihan mukavassa rivitalokodissa ja taloutemme ei ole kaatunut, vaikka mieheni on akateeminen pätkätyöläinen.

    Ensi syksynä aloitan työt ja lapset aloittavat päiväkodin 2,5- ja 5-vuotiaina. Lastentarhanopettajan työaika työpaikalla on 7 tuntia päivässä ja lisäksi 3,5 tuntia suunnitteluaikaa kotona. Lasten päivät eivät siis ole kovin pitkiä päiväkodissa, koska myöhemmin töihin menevä voi viedä lapset ja aikaisemmin pääsevä hakea. Jos pidämme kesälomat eri aikaan, niin lapsilla voi parhaimmillaan olla lähes 2 kuukautta lomaa kesällä ja siihen lisäksi joulu-, talvi- ja pääsiäislomat yms.

    Kouluajasta en osaa vielä sanoa mitään, mutta ainakin ekaluokkalaisen vanhemmalla on mahdollisuus tehdä lyhyempää työaikaa.

    En sano mitään Yhdysvaltojen systeemeistä, kun en niistä tiedä. Sinusta en ole ainakaan saanut mitään ylihuolehtivaa kuvaa. Aikamoista pyöritystä kyllä arkenne vaikuttaa olevan, mutta lähinnä johtuen noista koulu- ja terapiakuvioista ei mistään helikopteriäitiydestä. Tsemppiä siis sinulle, ei kannata välittää arvostelusta.

    Kommentoin pitkästä aikaa, kun kolahti tuo Suomen lasten synkän lapsuuden kuvaus :) Tutkitusti suurin osa lapsista on kuitenkin paremmin hoidettuja ja huolehdittuja kuin koskaan ennen. Näin olen lehdestä lukenut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kärjistettyä ja ihan tarkoituksella. Valtaosalla lapsista on varmasti ihan toisenlainen tilanne, ja paljonhan on niitäkin perheitä jossa toinen vanhemmista jää tekemään osa-aikatyötä tai keikkahommia, jotta aikaa lapsille jää enemmän.

      Hesarin oon todennut aika huonoksi lähteeksi... Työkulttuuri kun täällä vaihtelee osavaltioitten ja rannikoitten välillä. Sanontakin on " East coasters live to work, on the West coast we work to live". L:llä ei nykyisessä työssään ole lainkaan lomia, mutta toisaalta me oltiin just kaksi viikkoa Floridassa ja L teki siellä töitä lomailun sivussa. Sama on edessä huhtikuussa kun lähdetään taas Oregoniin viikoksi. L tekee tiukasti 40 tunnin työviikkoa. Edellisessä työssä lomaa oli 5 viikkoa vuodessa, mutta työaika venähti helposti iltaiseen sähköpostirumbaan. Mun tulevaisuudessa kokoaikaiseksi työnteoksi lasketaan 3 x 12 tuntia, eli olisin töissa vaikka aamuseiskasta iltaseiskaan ja loput päivät kokonaan vapaalla. Osa-aikaisena tuun todennäköisesti tekemään 2 x 10 tuntia.

      Poista
  5. Joo ei se ihan noin Suomessa rullaa, helpotus ja onneksi :)

    VastaaPoista
  6. Hieno ja koskettava kirjoitus! Ja tosiaan ihailen miten epäitsekkäästi hoidat ja huolehdit lapsistasi!

    Varmasti tuonkin kaltaisia lasten päiviä on Suomessa, mutta esim itse valitsin mieluummin vähemmän rahakkaan elämän ja suuren määrän yhteistä aikaa lasteni kanssa. Ensin olin vuosia kotiäitinä ja nyt teen toiminimellä kotoa käsin osa-aikatyötä. Teen lapsilleni aamupalat ja olen vastaanottamassa kotiin välipalat mietittyinä. Sitten huolehdin, että läksyt tulee tehtyä ja kokeisiinkin usein kyselen. Yhdessä käydään viikottain uimassa, ulkoillaan ja pelataan lautapelejä. Jokunen oma harrastuskin lapsilla on. Nautin tälläisestä elämästä ja tästä tyylistä pitävät lapsenikin.

    Asumme omakotitalossa ja touhuamme kesällä paljon yhdessä pihalla ja puutarhassa. Mies on melko tavanomaisessa työssä ja itselläkin on vain kohtalainen palkka. säästämme sitten niin, ettemme matkustele kuin enintään lähinaapurimaissa ja harvakseltaan. Vaatteita ja huonekaluja ostamme usein käytettyinä kirppikseltä tai saamme ystäviltä.

    Sinänsä tykkäisin monista muistakin töistä ja opiskelut sujuivat aikoinaan tosi hyvin eli se ei ole syy miksen ole halunnut panostaa kauheasti uraan ja mammonaan. Syy on yksinkertaisesti se, että koen lasten kanssa olemisen ja äitiyden tosi tärkeänä ja isona osana elämääni ja haluan käyttää siihen paljon aikaa. On minulla paljon ystäviäkin ja joitain harrastuksiakin, mutta en vaan millään raaski uhrata paljon mihinkään läheskään niin paljon aikaa kuin lasteni seurassa olemiseen. He ovat niin ihania, vaikka ovatkin välillä tietenkin myös ärsyttäviä. Kutsumme myös usein ystäväperheitä kylään ja osallistumme yhdessä seurakunnan toimintaan. Suomessakin on paljon perhekeskeisiä ihmisiä, ainakin juuri minun ystäväpiirissäni.

    Mymmeli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai Suomessakin on paljon perhekeskeisiä ihmisiä, ja täällä vastaavasti myös niitä uraperheitä. Kysymyshän on valinnoista, siitä mitä itseltään ja elämältään haluaa. Onko perheessä kaksi lasta siks et muillakin on ja kun se kuuluu asiaan, vai onko lapset ja perhe se johon halutaan panostaa.

      Kyseenalaistan lähinnä sen ajatuksen siitä, että se tavallaan ylhäältä määritelty rumba työpaikan ja päiväkodin, tai koulun ja iltapäiväkerhon välillä on ainoa oikea vaihtoehto.

      Poista
  7. Tuoksuuhan teillä, senkin supermutsi ;) Jos ei pulla, niin leipä, laatikko tai joku muu ruokalaji <3

    Minä uskon vakaasti siihen, että lapset valitsee vanhempansa. Ja kunnioitan kotiäitiyttä ja -isyyttä suuresti. Minusta vaan ei ollut siihen. Minua kun ei kotonaolo napannut sen jälkeen, kun lapset oli puolitoista vuotta (ja sain varmaan tuplatkin, et kahdella raskaudella tuli takapenkki täyteen) :D Veikkaan että huonommin olisi MEILLÄ ollut, jos olisin pakosta jäänyt kotiin. Mutta uskon, että on lapsia jotka tarvitsevat enemmän tukea/terapiaa jne. jo diagnoosiensa takia. Ja silloin on ihanaa, että kotona on vanhempi, joka siellä haluaa olla ja nauttii omasta olostaan. Aika näyttää mitä näistä meidän lapsista tulee, mutta veikkaan että meidän kaikkien lapsilla on asiat silti todella hyvin.

    Kiitos Yksis ajatuksia herättävistä kirjoituksistasi. Olet rohkea nainen ja arvostan sinua suuresti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ne joitten lapsilla ei asiat ole hyvin tuskin lukee tai kommentoi tätä keskustelua. Eiköhän ne perheet ja lapset ole toisaalla. :)

      Poista
  8. Tarkkanäköistä ja rehellistä tekstiä. Arvostan valintojasi, ja varmasti lapsesi arvostavat myös - ainakin jossakin vaiheessa elämää.
    Olen hiukan nähnyt Amerikan meininkiä, itärannikolla tosin ja reilu vuosikymmen sitten. Minä olin se, joka kuskasi kolmevuotiasta nursery schooliin ja tein vanhemmilta odotetut tunnit koulussa. Minä vein lapsen puistoon, tein ruoat, nukuin vieressä päiväunet. En varmastikaan ollut tärkeämpi kuin vanhemmat, mutta aika iso osa pienen lapsen elämää. Vanhemmat tekivät uraa ja harrastivat. Perhe oli suomalainen.
    Nyt omien lasteni kanssa haluan ehdottomasti olla läsnä, saatavilla, lähellä. Haluan olla äiti. Vaikka se on raskasta, välillä niin raskasta että olisi valmis antamaan vasemman jalkansa saadakseen olla pienen hetken yksin, rauhassa, niin silti haluan tätä enkä voisi valita toisin.
    Meilläkään ei usein pulla tuoksu (ja jos tuoksuukin niin sen on leiponut iskämies tai anoppi..), kodinhengetär en ole. Mutta olen lapsilleni läsnä, pelaan, leikin ja luen, otan syliin, halaan ja pussaan ja kerron miten paljon heitä rakastan. Arkemme on hyvin tavallista, ulkoilua ja leikkiä, ruoanlaittoa ja siivoilua. Lasten ei vielä tarvitse viettää päiviään toisten hoidossa eikä taistella vanhempien huomiosta iltaisin. Tässä asiassa olen sitä mieltä, että lapset eivät saisi hoidosta mitään mitä eivät kotona saa. Päivähoito ei ole pieniä lapsia varten, se on vanhempia varten, kuten joku asiantuntija on rohkeasti lausunut. Hoitorumbaan on oma aikansa, meillä se ei ole vielä nyt kun lapset ovat pieniä. He saavat olla juuri niin pieniä kuin ovat, he saavat olla lapsia. Meillä on kolme alle kolmevuotiasta, eikä heidän paikkansa ole missään muualla kuin kotona. Tämä on minun valintani, ja olen onnellinen siitä, että saan ja voin viettää lasteni kanssa heidän ainutkertaisen lapsuuden, olla heille aidosti läsnä ja lähellä.

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.