Siirry pääsisältöön

ihailija

Sillä on ihailija. Se on viisivuotias ja sillä on ihailija. Siinä on jotain supersöpöä... noin pienestä se alkaa.

Kaikki alkoi, tai siis mulla ei ole aavistustakaan mistä kaikki alkoi ja mistä nää kaksi edes tuntee toisensa... mutta mun osuus alkoi siitä hetkestä kun O:n koulukaverin äiti lähestyi mua vähän hämmentyneenä ja kertoi että hänen poikansa niin, niin, niin kovasti toivoo että M tulee hänen syntymäpäivilleen. Se myöntää siinä kysyessään että ymmärtää oikein hyvin että tää kuulostaa vähän kummalta, mutta kun se kysyy joka päivä et voisko M mitenkään tulla... Pojan äiti tietää ihan tasan tarkkaan mun ajatuskuvion, todennäköisesti koska hän on käynyt läpi saman päättelyketjun ja on ihan yhtä pihalla kuin allekirjoittanut.

Mistä ne edes tuntee toisensa? M käy koulua iltapäiväluokalla ja tää poika aamupäivisin. Ne on satunnaisesti törmänneet varmaan O:n koulun pihalla... ja onhan ne tietty olleet luokkaretkillä yhdessä – kahdesti. Ekan kerran joskus syksyllä ja tokan kerran tällä viikolla. Onko ne voineet tutustua syksyllä kun M meni kouluun aikaisemmin? Ehkä niillä silloin oli yhteinen välitunti tai jotakin...

M kuitenkin kutsun nähdessään tietää ihan tasan tarkkaan kenestä on kyse, ja ilmoittaa heti haluavansa mennä näille kutsuille mieluummin kuin jalkapalloon. Selvä. M menee synttäreille. Vastaan kutsuun sähköpostilla ja saan takaisin ilahtuneen viestin; ”Ihanaa että M pääsee tulemaan!” Sivulauseessa viestissä kerrotaan että asiasta on puhuttu heillä kotona päivittäin.




Näinpä me ajetaan lauantaiaamuna lelukaupan kautta kutsuille. Ovella M heilauttaa hyvästin ja marssii sisään. Me L:n kanssa autossa todetaan nauraen, että ainakin se osaa valita ihailijansa ”hyvin”. Pojan kotitalo-kartano-linna kun on ehkä viiden meidän talon kokoinen. Talon edustalla solisee suihkulähde. Muistan omasta nuoruudestani – ei lapsuudesta – kuinka vanhemmille oli tärkeetä tietää kuinka varakkaita kavereitten vanhemmat oli... Tärkeitä kysymyksiä ei ollut oliko Anna tai Antti mukava ja ystävällinen, vaan missä sen vanhemmat on töissä? Missä ne asuu? Itse näen mieluummin kuitenkin lapseni onnellisena pummin kanssa kuin onnettomana miljonäärin kartanossa. Vanhempana mua hivelee eniten se, että M on kutsuttu - ei just tähän taloon, vaan ylipäätään kutsuttu. Mua ilahduttaa se että selkeästi siitä pidetään, selvästi se halutaan mukaan. Voisinko enää toivoa lapselleni enempää?





salainen puutarha? Kirsikan kukat on jo nupuilla

iloinen juhlija lähdössä kotiin

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää