ihailija

Sillä on ihailija. Se on viisivuotias ja sillä on ihailija. Siinä on jotain supersöpöä... noin pienestä se alkaa.

Kaikki alkoi, tai siis mulla ei ole aavistustakaan mistä kaikki alkoi ja mistä nää kaksi edes tuntee toisensa... mutta mun osuus alkoi siitä hetkestä kun O:n koulukaverin äiti lähestyi mua vähän hämmentyneenä ja kertoi että hänen poikansa niin, niin, niin kovasti toivoo että M tulee hänen syntymäpäivilleen. Se myöntää siinä kysyessään että ymmärtää oikein hyvin että tää kuulostaa vähän kummalta, mutta kun se kysyy joka päivä et voisko M mitenkään tulla... Pojan äiti tietää ihan tasan tarkkaan mun ajatuskuvion, todennäköisesti koska hän on käynyt läpi saman päättelyketjun ja on ihan yhtä pihalla kuin allekirjoittanut.

Mistä ne edes tuntee toisensa? M käy koulua iltapäiväluokalla ja tää poika aamupäivisin. Ne on satunnaisesti törmänneet varmaan O:n koulun pihalla... ja onhan ne tietty olleet luokkaretkillä yhdessä – kahdesti. Ekan kerran joskus syksyllä ja tokan kerran tällä viikolla. Onko ne voineet tutustua syksyllä kun M meni kouluun aikaisemmin? Ehkä niillä silloin oli yhteinen välitunti tai jotakin...

M kuitenkin kutsun nähdessään tietää ihan tasan tarkkaan kenestä on kyse, ja ilmoittaa heti haluavansa mennä näille kutsuille mieluummin kuin jalkapalloon. Selvä. M menee synttäreille. Vastaan kutsuun sähköpostilla ja saan takaisin ilahtuneen viestin; ”Ihanaa että M pääsee tulemaan!” Sivulauseessa viestissä kerrotaan että asiasta on puhuttu heillä kotona päivittäin.

Näinpä me ajetaan lauantaiaamuna lelukaupan kautta kutsuille. Ovella M heilauttaa hyvästin ja marssii sisään. Me L:n kanssa autossa todetaan nauraen, että ainakin se osaa valita ihailijansa ”hyvin”. Pojan kotitalo-kartano-linna kun on ehkä viiden meidän talon kokoinen. Talon edustalla solisee suihkulähde. Muistan omasta nuoruudestani – ei lapsuudesta – kuinka vanhemmille oli tärkeetä tietää kuinka varakkaita kavereitten vanhemmat oli... Tärkeitä kysymyksiä ei ollut oliko Anna tai Antti mukava ja ystävällinen, vaan missä sen vanhemmat on töissä? Missä ne asuu? Itse näen mieluummin kuitenkin lapseni onnellisena pummin kanssa kuin onnettomana miljonäärin kartanossa. Vanhempana mua hivelee eniten se, että M on kutsuttu - ei just tähän taloon, vaan ylipäätään kutsuttu. Mua ilahduttaa se että selkeästi siitä pidetään, selvästi se halutaan mukaan. Voisinko enää toivoa lapselleni enempää?