Siirry pääsisältöön

76.5

Taisin kirjoittaa tästä aiheesta viimeks joskus tammikuussa. Ohuesti sivusin aiheutta omassa turhautumisessani myöhemmin keväällä, ja sit unohdin koko jutun. Sattumalta eksyin blogikirjoitukseen aiheesta ja jäin taas mettimään. Sen jälkeen meille tuli osastolle potilas, se potilas joka melkein rikkoi mun selän. Se potilas joka ilmoitti painavansa noin 159kg sairaalan vaa’an ilmoittaessa lukemaksi 228kg, kai se oli lopettanut laskemisen 160:n jälkeen. Painoindeksi oli 76.5, kaukana siitä määritellystä normaalipainosta, minkä sisään allekirjoittanutkaan ei mahdu, ei ole mahtunut koko aikuisikänään lukuunottamatta sitä vaihetta elämässä kun normaalipainon alaraja ohitettiin suurella tarmolla. Painoindeksi laskurissa sairaalloinen ylipaino alkaa kohdassa, jossa indeksi ylittää 40:n rajan.

Ihminen jonka painoindeksi on  76.5 on todellakin sairaalloisen lihava. Se on niin lihava ettei se enää kykene itse kääntymään sängyssään, saati nousemaan tai kävelemään. Tällainen ihminen tarvitsee erikoisvalmisteisen sängyn, erikoisvahvan sähköisen potilasnostimen ja viisi sairaanhoitajaa, ihan vain peseytyäkseen. Mitä tämä ihminen ajattelee? Haluaisin kuulla tarinan tämänkin ihmisen takana. Miten tähän tultiin? Mitä tapahtui? Itseaiheutettua? Joo, ja ei. Syömällä. Joo, ainakin osin. Mutta miksi? Kuinka kauan on aikaa siitä että tämä ihminen on kävellyt? Mitä sitten tapahtui? Puhutaan kuitenkin kuuden lapsen äidistä, jossakin vaiheessa tilanne on epäilemättä ollut toisenlainen.

Laihuus oli absoluuttinen ihanne. Sen jälkeen ihanteeksi nousi laihuus yhdistettynä kiinteyteen ja jokaisen piti olla liikunnallinen, kiinteä ja kaunis. En mahdu siihen ihanteeseen, olen liian laiska. Terve riittää. Liikunta on mulle metsän polku tai uima-allas, töissä nousen sille päälle sattuessani portaat kymppikerrokseen. Usein kuitenkin valitsen hissin. Parkkihallista nousen portaat hissin sijasta usein. Saatan tehdä iltaisin lankun tai kaksi, joskus teen, joskus en tee. Tunnustan olevani sohvaperuna. Myönnän etten nauti hikoilusta, oikeastaan inhoan olla hikinen, inhoan sitä tunnetta kun paita liimautuu kiinni ihoon. Silti olen kaukana siitä potilaasta.

Tunnen kasapäin keski-ikäisiä pehmeitä naisia. Osa näistä naisista kamppailee jatkuvasti painonsa kanssa, toinen osa taas ostaa pullansa ja syö sen tyytyväisenä. Tunnen toisen läjän keski-ikäisiä naisia jotka juoksevat vapaa-aikanaan maratonin tai kiipeävät vuorelle, niitä jotka täyttävät sen määritelmän – laiha ja kiinteä. Osa juoksee maratonin, koska haluaa juosta maratonin ja toinen osa juoksee ansaitakseen itselleen oikeuden syödä, tienatakseen itselleen hyväksynnän. Tuskin yksikään näistä naisista tulee siihen tilanteeseen missä paino riistäytyy hallinnasta, sivuutetaan se määrä kiloja ettei enää kannata laskea.


Viime keväänä pudotin 15% omasta painostani. Torstaina lääkärissä sairaanhoitaja totes että painan nykyään aina saman verran. Käyn vaa’alla vain käydessäni lääkärissä. Syön edelleen pullan ystävien kanssa kahvilla, otan haukun lapsen tarjoamasta herkusta, en laske kaloreita ja kaadan itselleni lasillisen viiniä. Periaatteessa olisin voinut laihduttaa enemmänkin. Käytännössä se olis tarkoittanut sitä että olisin ollut tilanteessa jossa joudun vahtimaan jokaista suupalaani pysyäkseni siinä alemmassa painossa, en halua. Olen liian mukavuudenhaluinen ja perso hyvälle ruualle. Valitsen mieluummin pehmeyden, sen että M taputtaa mua takapuolelle ja sanoo et mulla on maailman suurin peppu, ja sen että pysyn tällaisena tekemättä sen enempää. 

 
jouluna 2013 - heinäkuussa 2014

syyskuu 2014

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää