perjantai 3. lokakuuta 2014

sinä lähdit tänään

Eilen halusit ajaa parran. Et vain halunnut, vaan vaadit saada ajaa partasi. Toin sinulle partahöylän, partavaahtoa, pesuvadin ja pyyhkeitä. Aikuinen poikasi lupasi auttaa sinua. Myöhemmin kehaisin lopputulosta ja nauroit, halusit että korjaan tyynyä ja parannan asentoasi. Illalla olit levoton, et halunnut olla yksin ja halusit jonkun huoneeseen – jatkuvasti.

Tänään kuulin että sinut on siirretty palliatiiviiseen hoitoon, kuulin että perheesi oli lähtenyt päätöksen tehtyään ja palannut omaan kotiinsa toiselle puolen Yhdysvaltoja. Kuulin että keuhkoahtaumataudista oli tullut terminaalivaiheen keuhkosyöpä tämän päiväisissä tutkimuksissa. Olit yksin. Olit sairaalassa. Olit kohtaamassa kuoleman.

Pyysit minua soittamaan paikalle hengitystieterapeutin ja sait lääkkeen. Lääkäri kävi ja päätettiin aloittaa morfiini- ja ahdistuslääketippa. Samalla lääkäri päätti yhdessä puhelinpalaverissa perheesi kanssa lopettaa ylipainehoidon. Valitit että on vaikea hengittää. Hieroin selkääsi, otin tuolin sänkysi vierelle, pidin kädestä ja silitin hiuksiasi. Rauhoituit ja palasin takaisin osastonkäytäville. Tiesin ettet olisi täällä enää pitkään.


Seuraavan kerran kun olin huoneessasi, suljin silmäsi, soitin sairaanhoitajalle ja käänsin sinut selällesi. Sammutin huoneesta valot ja käänsin laitteet pois päältä. Käytävällä käynnistyi tapahtumasarja; soitettiin elin- ja kudossiirtoyksikköön, soitettiin kuolinsyyntutkijalle, soitettiin perheelle, lääkärille ja ruumishuoneelle. Minä kokosin tavaroitasi muovikassiin. Hain tarvikehuoneesta paketin, kolme lappua ja tukevasta muovista tehdyn pussin. Tarrat lappuihin, lappu ranteeseen, varpaaseen ja pussin vetoketjuun. Olit niin kevyt että jaksoin nostaa sinut pussiin ilman apua. Olit niin kevyt että tunnuit lapselta aikuisen mitastasi huolimatta. Ennen kuin suljin pussin, silitin vielä hetken poskeasi, sinun on nyt hyvä olla. Enää ei ole vaikeaa hengittää.

Olit niin kevyt, ja ajattelin tätä kuvaa kun nostin sinut ruumispussiin
Yhteisvastuu 2014

6 kommenttia:

  1. Niin hieno kirjoitus, taas. Mietin isääni ja sitä, miten hän lähti vajaa kolme vuotta sitten. Onneksi siskoni olivat hänen vierellään. Marketta

    VastaaPoista
  2. Sait itkemään... Upea kirjotus ♡

    VastaaPoista
  3. Oi, oliko se ylipainehoito ihan pakko lopettaa. Olisi ollut helpompi hengittää. Varmasti vaikeita päätöksiä.

    Koskettava kirjoitus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olettaisin että lääkäri teki perheen kanssa tämän päätöksen perustuen potilaan hoitotestamenttiin ja omaan tahtoon.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.