M:n koulussa on
tänään Unity Day. Ne pukeutuu oranssiin ja kävin koulun säännöistä pikaisesti
tarkistamassa voiko se laittaa päälleen sen viimekesän oranssin leiripaidan,
sen missä lukee ”God made Me Awesome”. Sanoma ei voisi sopia päivään paremmin,
mutta saako koulussa tunnustaa pukeutumisessaan uskontoa? Sääntöjen mukaan saa.
Tämän vuoden
Unity Day nostaa pöydälle koulukiusaamisen. Näppituntumalta sanoisin ettei
ongelma ole kovin suuri meidän koulussa, mutta jokainen yksittäistapauskin on
liikaa. Yksikin niistä: ”läski, lehmä, ruma, tyhmä” lausahduksista tai
huudoista on liikaa siinä missä kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminenkin. Tai se
ohimennessä, kuin ”vahingossa” tönäisykin.
Äitinä mun pelko
on yhtälailla että ne joutuu kiusatuksi, kuin että ne kiusaa. M puolustaa
heikompiaan, M puuttuu rohkeasti vääryyteen ja kertoo pontevasti
viidesluokkalaiselle pojalle kun se kiilaa pienen pojan ettei se voi etuilla jonossa. Mutta M:lla on
vaikeuksia ymmärtää niitä lausumattomia sosiaalisia sääntöjä. Se ei ymmärrä
tyttöjen välisiä pelejä eikä se osaa niitä pelata. Se muistuttaa mua, mäkään en
ymmärtänyt miksi joku joka leikki mun kanssa puistossa ei tervehtinyt mua
koulussa tai et miksi mä en päässyt mukaan leikkiin. Sillä on kuitenkin
kavereita. Kun se istuu koulubussissa penkille, istuu sen viereen joku. Toivon
ja rukoilen että sillä on koulussa kavereita myös jatkossa. Toivon ja rukoilen
ettei sen tarvitse seistä pihalla yksin.
K on
potentiaalinen kiusaaja. Se haluaa olla muitten silmissä hauska ja hakee
huomionsa monesti kyseenalaisella tavalla. Eilen sain sen kiinni puistossa
lällättämässä pienelle tytölle. Se kutsui sitä haisevaksi kakkavaipaksi. Kukaan
ei osallistunut, yksikään ei nauranut. Oli vähällä ettei jannu saanut ympäri
korviaan allekirjoittaneelta. Se marssitettiin pyytämään tytöltä anteeksi ja
leikit loppui siihen. Sit me puhuttiin siitä miksi se mitä se teki oli väärin. Mä
jäin miettimään miksi? Eikö se koe olevansa riittävä ilman?
Joku sanoo ettei
se osaa kirjoittaa kiusaamisesta koska aihe ei oo koskaan koskettanut sitä. Mun
on vaikeeta kirjoittaa tästä koska se edelleen, 24 vuotta koulun päättymisen
jälkeen koskee. Koska ne arvet on edelleen tallella. Ala-asteella odotin et
pääsisin yläasteelle. Yläasteella toivoin että lukio lopulta armahtaisi ja
lukiossa tiesin että sitä on enää jäljellä kolme vuotta. Sen jälkeen olisin
vapaa, ja niin olin. Lukion jälkeen mua ei ole koskaan kiusattu. Mua ei ole
kiusattu keskiasteen oppilaitoksissa sen enempää kuin yliopistollakaan. Mua ei
ole kiusattu työpaikoilla tai muuallakaan. Kiusaaminen jäi taakse kun
kouluvuodet loppuivat. Olinko niin erilainen? Tuskin.
Ala-asteella olin
kaveri Petrin kanssa. Kukaan muu ei ollut. Jengi heitti Petrin roskikseen
välitunnilla eikä kukaan tehnyt mitään. Olin heikko ja pelkäsin että mä oon
seuraavana roskalistalla ja käänsin Petrille selkäni. Liikuntatunneilla seisoin
Kaarinan kanssa vierekkäin ja joukkueet kapteeneineen riiteli siitä kumman on
pakko ottaa kumpi. Opettaja seurasi vierestä eikä sanonut mitään.
Yläasteella
meidän luokan pojista kaksi heitti Kaarinan käytävän lattialle ja Kaarinan käsi
murtui. Pojat joutui puhutteluun, mutta siihen se jäi. Toisen pojan isä titesi
ettei hänen kullannuppunsa moista tekisi, että tyttö valehtelee. Ei se
valehdellut. Mä seisoin vieressä kun se tapahtui. Me oltiin Kaarinan kanssa
kavereita. Asuttiin samassa talossa ja leikittiin yhdessä. Lopulta en uskaltanut
enää olla Kaarinan kaveri, halusin ”turvallisempaan” ystäväpiiriin. Tilalle
tuli Hertta. Hertta oli hevoshullu. Sen äiti oli alkoholisti. Se asui niissä
isoissa taloissa kadun päässä ja siellä oli paljon lapsia. Olin läski. Olin
lehmä. Mun kanssa ei ollut hyvä puhua jos ei halunnut samaa leimaa itselleen.
Lukiossa kuuluin
vähän kaikkiin ryhmiin, enkä oikeastaan mihinkään. Tiukan paikan tullen mut
jätettiin aina ulkopuolelle. Lopulta sairastuin anoreksiaan.
En oikeastaan tiedä
miks just mua kiusattiin. Olin erilainen. Olin mutsin pukema. Halusin kuulua
joukkoon, mutta en osannut. En tiennyt miten systeemi toimii. En osannut olla
oikeanlainen. Olin outo. Halusin olla pidetty. Kukapa ei haluaisi. Entinen
koulukiusaaja – ei mun kiusaaja, mutt ihminen joka muistaa olleensa kiusaaja -
sanoi kerran kahvikupin äärellä että kiusaaminen on kiusattujen oma syy. Vedin
kahvit niin syvälle väärään kurkkuun etten saanut sanottua mitään. Aikuisena tiedostan
että myös kiusaaja tarvitsee apua, mutta että kiusaaminenko on uhrin omaa
syytä?
Hieno ja koskettava kirjoitus! Kauhea tuo lausuma, että kiusaaminen olisi kiusatun syytä. Sehän on aina väärin ja kiusaaja syylistyy siinä pahantekoon. Toki jotkin asiat altistavat kiusatuksi joutumiselle, mutta eihän mikään toisen erilaisuus tms oikeuta kiusaamiseen. Ehkäpä tuo kiusaaja vain paikkasi alitajuista huonoa omaatuntoaan puhumalla noin kummia. Mun veljeä ja mun yhtä poikaa on kiusattu. Pojan kiusaaminen on nyt saatu suht koht aisoihin koulun KIVA-työnryhmän avulla. Kiusaaja ja hänen vanhempansa joutuivat säännöllisiin keskusteluihin ja välillä aina myös mun poikaa haastateltiin, mikä on tilanne. Kiusaajaa alettiin kiittää, kun se onnistui käyttäytymään hyvin. Tilanne on nyt aika hyvä, mutta kyllä sillä kiusaajalla jotain häikkää aina käytöksessä välillä ilmenee. Vaikea sanoa aina, missä menee raja ja mihin sanomiseen pitäisi puuttua, mutta onneksi tilanne on nyt ainakin paljon parempi kuin ennen.
VastaaPoistaMukavaa syksyn jatkoa teille! <3
Mirkku
Kiitos Mirkku! Tottahan se on että apua tarvitsevat niin kiusaaja kuin kiusattukin. Monesti vanhemman on varmasti vaikeaa hyväksyä omaa lastaan kiusaajan asemassa.
PoistaHuh, vai on kiusatun syyta etta sita kiusataan! Muista omilta kouluajoiltani etta 80-luvulla juuri ketaan ei kiinnostanut jos jotakuta kiusattiin, ei ainakaan opettajia, valtasuhteiden haku talla tavalla oli ikaankuin hyvaksyttya. Jokaisen vanhemman tulisi myös sisaistaa etta se oma kullannuppukin voi olla potentiaalinen kiusaaja. Hyva kirjoitus Yksis!
VastaaPoista