jeesus on perseestä

Osana ihmisyyteen taitaa kuulua inhimillinen tarve olla oikeassa. Tarve uskoa että se oma ratkaisu on paras ja että ne kaikki muut, jotka valitsee toisin tekee vähintäänkin virheen ja mahdollisesti jopa aivan totaalisen väärin. Joku tuo mielipiteensä esiin kuuluvasti, toiset taas tyytyvät seuraamaan sivusta,  vaikenemaan ja hämmästelemään hiljaa.

En itse poikkea tästä ryhmästä mitenkään, ja ihan yhtälailla huomaan hämmästeleväni sitä vanhempaa joka jättää viemättä lapsen terapiaan koska haluaa edelleen – viidettä vuotta – vaan seurata tilannetta, ja koska se leimaa lapsen. En voi ymmärtää miksi, ja olen rehellisesti sanottuna sitä mieltä että minä tarjoan lapsilleni paremmat eväät elämään tekemällä toisin. On tietysti mahdollista – ehkä – että sen toisenkin vanhemman ratkaisu toimii, ja että meidän lapset on ihan yhtä onnellisia ja tasapainoisia ja pärjääviä aikuisena tai jopa niin että se toinen lapsi on onnellisempi ja pärjäävämpi. Yhtälailla uskon rokotuksiin ja tänä aamuna kolmikko kävi hakemassa rokotteen kausi-influenssaan. Ajattelen että toisin valitseminen on mahdollista vain koska satumme elämään maailmassa jossa esimerkiksi polio ei enää uhkaa välittömästi lapsemme terveyttä. Jos voisit ottaisitko rokotteen ebolaa vastaan, vai katsoisitko kuulutko niihin jotka selviää? Maailma on täynnä toisten ihmisten valintoja jotka itse olisi jättänyt tekemättä.

Teini-ikäinen lapsi on voittamaton ja kuolematon. Sen vanhemmat on tyhmiä, eikä niillä ole minkäänlaista elämänkokemusta. Teini-ikäinen on valmis valloittamaan maailman, rakentamaan sen uudestaan, tekemään siitä paremman ja kauniimman. Se tietää kaiken paremmin. Se on nuori ja vahva. Hyvä että on. Hyvä ettei ne aina kuuntele meitä vanhoja pieruja, jotka jarruttelee. Hyvä että ravistelevat maailmaa. Hyvä että huutavat itsensä kuuluville ja kuultaviksi.

Useimmiten useimmille meistä käy vuosien saatossa niin että tulee lennettyä turvalleen kerran jos toisenkin. Kokemus kasvaa ja rinnalle astuu epäilys, epämääräinen tunne siitä että oikeita vaihtoehtoja saattaakin olla monta, piilevä pelko että jossakin kohdassa olis ehkä kannattanut valita toisin, tai että olis voinut valita toisin. Joku kääntää takkinsa, toinen kelkkansa suunnan. Kolmas kokeilee vähän yhtä ja sitten toista. Mitä useammin olen pyllähtänyt, sitä vähemmän uskallan olla absoluuttisesti mitään mieltä oikeastaan yhtään mistään. Kohautan olkapäitäni ja totean että tää sopii meille, joskus peruutan ja valitsen uudestaan.

Pieni ryhmä ihmisiä tuntuu ikääntyessään muuttuvan entistä absoluuttisemmiksi. Ne on vielä varmempia siitä että niitten valinnat on oikeita ja että ne kaikki muut on väärässä. Tähän kuuluu usein äänekäs tarve osoittaa muitten olevan väärässä ja voimallinen yritys saada ne kaikki väärässäolijat yhtymään oikeassa olevan oikeaan mielipiteeseen, onhan sulaa hulluutta tehdä mitään muuta.

Mun naamiksessa käydään kiihkeää keskustelua ateistin, uskovaisen ja papin välillä. Mä en oikeastaan näe mitään eroa näitten kolmen keskustelijan välillä, onhan tarve lähinnä osoittaa sen toisen olevan väärässä – keinolla millä hyvänsä. Ateisti puolustaa omaa kantaansa koulutuksella ja tieteellä, sillä että oikeasti älykäs ihminen ei voi uskoa Jeesukseen. Uskovainen lyö omilla aseillaan ja pappi yrittää välissä muistuttaa siitä että kristinusko on tuonut nykymaailmaan myös paljon hyvää. Ateisti ottaa aseekseen muut uskonnot ja uskovainen lyö naisten oikeuksien puuttumisella. Keskustelussa ei ole alkua, eikä loppua. En osallistu. Jään lähinnä pohtimaan keskustelun aloittajan tarvetta aloittaa tämä keskustelu. Miksi kyseinen henkilö kokee meidät uskovaiset niin loukkaavina ja ahdistavina? Mistä kumpuaa tarve todistaa meidän kaikkien olevan väärässä – imbesillejä? Idiootteja? Mistä nousee harhaluulo ettei uskovainen ihminen ihan yhtälailla voi uskoa tieteeseen ja koulutukseen? Miksi minä olen niin pelottava?

Käyn kirkossa. Luen raamattua. Autossa matkalla töihin laitan usein soimaan hengellistä musiikkia. Mulla on aikaa rukoilla. Käyn kahdesti kuukaudessa koulun rukousryhmässä. Lapset käy pyhäkoulua. Ne käy kesäisin seurakunnan raamattuleirillä. Me puhutaan Jeesuksesta ja sen pohjattomasta rakkaudesta. Yksi lyö toista autossa ja kolmas huutaa että se tekee syntiä, mä nauran hiljaa itsekseni. K kysyy että jos Jeesus ja Jumala on sama asia, niin onko Maria sit myös Jumalan äiti? Hyvä kysymys. Mun ystävät on ateisteja, kristittyjä, mormoneja, hinduja, muslimeita. Moni ei uhraa ajatustakaan näille asioille – ei ota kantaa tai edusta mitään. Mun lasten ystävät on ihan yhtälailla näistä edellämainituista perheistä ja ne puhuu omista ajatuksistaan keskenään omalla tavallaan.

Mä löydän kirkosta rauhan. Mä löydän rukouksesta sisäisen hyvän olon. Sen saman minkä uskon kaikkien niitten ystävieni löytävän jotka uskovat johonkin muuhun, yhteyden itseen ja luottamuksen siihen että elämä kantaa kuitenkin. Tunteen ettei ole yksin, ettei aina tarvitse olla niin vahva ja pärjäävä, saa pyytää apua, saa olla heikko. En ilmoita sosiaalisessa mediassa että kaikki muut on väärässä, ne on varmaan ihan yhtä oikeessa.

Jeesus ei ole perseestä, se on ihan jees.

rokotuksessa