keskiviikko 29. lokakuuta 2014

viikko voi olla pitkä aika

Me haettiin M koulusta aikaisin, ajettiin lentokentälle ja tiputettiin L sinne. Me pussattiin ja halattiin ja hyvästeltiin se viikoksi, toivotettiin hyvää lomaa ja se virnisti. Jokainen kymmenen tunnin aikaeron päässä asuva tietää ettei viikko Suomessa ole varsinaisesti lomaa vaan se on fyysisesti hurja suoritus stressaavalla minuuttiaikataululla. Torstaina sinne ja sit tänne ja perjantaina tonne ja tänne ja sit vielä sinne. Lauantai aamu valkenee aikaisin ja taas mennään. Systeemi pysähtyy seuraavan kerran keskiviikkona lentokoneessa ja sit pitäis torstaina taas kyetä töihin. Kaikkialla pitää syödä ja olla hereillä ja jutustella. Välissä ryntäillään kaupoissa ostamassa tuliaisia; reiman sadetakki, muumilautasia, marimekon murokulhoja, marimekon yöpaitoja.




Mulla oli sellainen ruusunpunainen mielikuva siitä kuinka me ollaan lasten kanssa yhdessä. Me laitetaan ruokaa ja leikitään ja katsotaan yhdessä elokuvia. Taustalla soi sellainen ihanan pehmeä musiikki ja kaikilla on vaan tosi kivaa. VÄÄRIN.



Heti kun auto lähtee takaisin kotiakohti alkaa hillitön tappelu siitä kuka saa tabletin, kellä se oli viimeksi ja kuinka kauan kukin saa sitä käyttää. Yhden pelatessa ne kaksi muuta kysyy mlta viiden sekunnin välein kuinka kauan pitää vielä odottaa seuraavaan vaihtoon. Kaupan pihalla M kieltäytyy tulemasta ulos autosta. Se ei halua mennä kauppaan ja se haluaa jäädä autoon. Lopulta me kuitenkin ollaan kaikki siellä kaupassa ja pojat riehuu aivan hillittömästi. Huokaan ja lasken sataan ja lupaan ostaa niille tässä erityistilanteessa limua. M haluaa mansikkalemonadea ja pojat Jonesin greippisoodaa. Mä ostan sipsäkin olutta – viimeisen 45 minuutin kokemuksen perusteella se tulee varmasti tarpeeseen.





Kotona tilanne saadaan taas hallintaan. Me haetaan autotallista kurpitsat ja kaiverretaan ne, ekaa kertaa M kaivertaa itse omansa. Siemenet lävikköön, pesuun ja hetkeksi suolaveteen kiehumaan. Seuraavaksi oliiviöljyyn, pellille ja ripaus suolaa perään. Parikymmentä minuuttia uunissa 200C:ssa ja hyvää on. Valmiit kurpitsat kannetaan kuistille odottamaan pimeäntuloa. Mun siivotessa meidän sotkuja mä paimennan ne keittiön pöydän ääreen askartelemaan lisää kurpitsoja. Meteli on päätähuimaava, mutta kukaan ei onneksi enää tappele.










Päivälliseksi ne haluaa pannareita ja pekonia – sopii. Ehkä meillä on sittenkin ihan kivaa.


5 kommenttia:

  1. Mekin kaiverrettiin tänään kurpitsat ja siemenetkin tein samalla ohjeella.

    VastaaPoista
  2. miten kova tuommoinen kurpitsa on? Siis - onko sen kaivertaminen kovin työlästä (jos on ihan läppäkäpälä)?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mihinköhän sitä vertais, omenaan? Eli on aika kovaa ja käsittelemin noin ruuanlaiton kannalta on helpompaa jos sen ensin kypsentää.

      Poista
  3. Jätetäänkö noihin kurpitsoihin se syötävä osa sisään? Eli meneekö noiden lyhtyinä olleiden kurpitsoiden "liha" tavallaan hukkaan? Siemenet ilmeisesti vaan saa talteen? Pysyiskö se kuori kasassa jos kaivertais sitä lihaa vielä enemmän talteen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vois sitä lihaakin sieltä enemmänkin kaivertaa talteen, oon laiska. Raa'an kurpitsan käsittely etenkin kokonaisena on aika haastavaa. Muutenkin ruuanlaittoon ostan niitä samannäköisiä mutta pienempiä "sokerikurpitsoja".

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.