Siirry pääsisältöön

viikko voi olla pitkä aika

Me haettiin M koulusta aikaisin, ajettiin lentokentälle ja tiputettiin L sinne. Me pussattiin ja halattiin ja hyvästeltiin se viikoksi, toivotettiin hyvää lomaa ja se virnisti. Jokainen kymmenen tunnin aikaeron päässä asuva tietää ettei viikko Suomessa ole varsinaisesti lomaa vaan se on fyysisesti hurja suoritus stressaavalla minuuttiaikataululla. Torstaina sinne ja sit tänne ja perjantaina tonne ja tänne ja sit vielä sinne. Lauantai aamu valkenee aikaisin ja taas mennään. Systeemi pysähtyy seuraavan kerran keskiviikkona lentokoneessa ja sit pitäis torstaina taas kyetä töihin. Kaikkialla pitää syödä ja olla hereillä ja jutustella. Välissä ryntäillään kaupoissa ostamassa tuliaisia; reiman sadetakki, muumilautasia, marimekon murokulhoja, marimekon yöpaitoja.




Mulla oli sellainen ruusunpunainen mielikuva siitä kuinka me ollaan lasten kanssa yhdessä. Me laitetaan ruokaa ja leikitään ja katsotaan yhdessä elokuvia. Taustalla soi sellainen ihanan pehmeä musiikki ja kaikilla on vaan tosi kivaa. VÄÄRIN.



Heti kun auto lähtee takaisin kotiakohti alkaa hillitön tappelu siitä kuka saa tabletin, kellä se oli viimeksi ja kuinka kauan kukin saa sitä käyttää. Yhden pelatessa ne kaksi muuta kysyy mlta viiden sekunnin välein kuinka kauan pitää vielä odottaa seuraavaan vaihtoon. Kaupan pihalla M kieltäytyy tulemasta ulos autosta. Se ei halua mennä kauppaan ja se haluaa jäädä autoon. Lopulta me kuitenkin ollaan kaikki siellä kaupassa ja pojat riehuu aivan hillittömästi. Huokaan ja lasken sataan ja lupaan ostaa niille tässä erityistilanteessa limua. M haluaa mansikkalemonadea ja pojat Jonesin greippisoodaa. Mä ostan sipsäkin olutta – viimeisen 45 minuutin kokemuksen perusteella se tulee varmasti tarpeeseen.





Kotona tilanne saadaan taas hallintaan. Me haetaan autotallista kurpitsat ja kaiverretaan ne, ekaa kertaa M kaivertaa itse omansa. Siemenet lävikköön, pesuun ja hetkeksi suolaveteen kiehumaan. Seuraavaksi oliiviöljyyn, pellille ja ripaus suolaa perään. Parikymmentä minuuttia uunissa 200C:ssa ja hyvää on. Valmiit kurpitsat kannetaan kuistille odottamaan pimeäntuloa. Mun siivotessa meidän sotkuja mä paimennan ne keittiön pöydän ääreen askartelemaan lisää kurpitsoja. Meteli on päätähuimaava, mutta kukaan ei onneksi enää tappele.










Päivälliseksi ne haluaa pannareita ja pekonia – sopii. Ehkä meillä on sittenkin ihan kivaa.


Kommentit

  1. Mekin kaiverrettiin tänään kurpitsat ja siemenetkin tein samalla ohjeella.

    VastaaPoista
  2. miten kova tuommoinen kurpitsa on? Siis - onko sen kaivertaminen kovin työlästä (jos on ihan läppäkäpälä)?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mihinköhän sitä vertais, omenaan? Eli on aika kovaa ja käsittelemin noin ruuanlaiton kannalta on helpompaa jos sen ensin kypsentää.

      Poista
  3. Jätetäänkö noihin kurpitsoihin se syötävä osa sisään? Eli meneekö noiden lyhtyinä olleiden kurpitsoiden "liha" tavallaan hukkaan? Siemenet ilmeisesti vaan saa talteen? Pysyiskö se kuori kasassa jos kaivertais sitä lihaa vielä enemmän talteen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vois sitä lihaakin sieltä enemmänkin kaivertaa talteen, oon laiska. Raa'an kurpitsan käsittely etenkin kokonaisena on aika haastavaa. Muutenkin ruuanlaittoon ostan niitä samannäköisiä mutta pienempiä "sokerikurpitsoja".

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi