Siirry pääsisältöön

parane jo, parane

Se on aina muutenkin ollut laiha, paitsi sen lyhyen hetken kun jannut opetteli syömään itse ja lattialla oli tarjolla käytännössä katkeamaton sarja ruuantähteitä, sen hetken Koiran vyötärölinja oli vähällä kadota. Se aika oli ja meni ja Koira palasi siihen noin kahdeksan kilon muottiinsa, luita ja lihaksia. Mun elämän kaikista koirista se on ollut ainoa joka on muutenkin saattanut jättää ruokansa syömättä.

Vuosi sitten me oltiin varmoja että sillä on syöpä, tutkittiin kevyesti ja lähdettiin oireiden mukaiseen hoitoon. Kunto koheni ja syyksi varmistui IBS – Irritable Bowel Syndrome. Tiukalla ruokavaliohoidolla, ja satunnaisella lääkityksellä jätkän vointi oli mitä parhain. Lapset oppi nopeasti vetämään yhtäsuurusmerkin lattialle tipahtaneitten leipien ja Koiran oksentelun välille, ja koska koiran yrjöt on ällöjä, ei lattialle enää tipahdellut mitään.

Sit me lähdettiin syyslomalle lomataloon. Koira ui ja juoksi rannalla, ja ekaa kertaa vuosiin sille ostettiin pallo. Koira oli ekstaasissa juostessaan pallon perässä rannalla, ja meressä, ja uidessaan, ja valitettavasti myös niellessään siinä samalla kasapäin suolavettä ja hiekkaa. Se oksensi ekan kerran viimeisenä lomataloaamuna lomatalon lattialle, mä kaivoin lääkelaukusta sen lääkkeet ja aloitin tutusti lääkityksen. Perjantaiaamuna oksentelu vaihtui veriripuliksi, mä valitsin puhelimesta eläinlääkärin puhelinnumeron, varasin sille ajan ja lähdin töihin. L:n tehtäväksi oli viedä Koira lääkäriin kolmen lapsen kanssa, siihen aikaan päivästä kun K:n sisäinen superpallo lähtee taas pomppimaan. Ei käynyt kateeksi.

Mä pidin töissä puhelinta taskussa, odottaen uutisia, ja puhelimen lopulta väristessä vastasin siihen salaa siivouskomerossa. Verenkuva, muutama röntgenkuva. Ei mitään uusia löydöksiä, ei kasvaimia tai muita epäilyttäviä massoja, vain aivan järjettömän ärtynyt ja tulehtunut suolisto. Nesteytys, sama tuttu lääkitys, hellää hoivaa ja kotiin. Huokaisen helpotuksesta. Illalla sain kuulla tarinan siitä vanhemmasta rouvasta joka oli esittänyt toivomuksensa siitä et meidän lapset olis hiljaa silloin kun hänen kissansa on odotushuoneessa, L sanoi että kissaa ei meidän lauma näyttänyt häiritsevän, rouvaa kylläkin. K oli lähinnä hyppinyt tasajalkaa, ja M oli istunut siellä sellaisella lääkärin jakkaralla ja pyörinyt ympäri, ympäri, ympäri. Jos jossakin on pyörivä tuoli, on M:n pakko pyöriä kunnes joku vie tuolin pois.


Viime keskiviikosta jätkä on laihtunut ainakin kilon. Eilen istuin sen vieressä keittiön lattialla, ja käytännössä rukoilin sitä syömään. Jokaiseen lusikalliseen ruokaa, lorautan vähän öljyä, veteen pari pisaraa kanalientä. Yöllä seisoin taas kerran autotallissa toisen ollessa kakalla siinä vastapäisessä kuusikossa. Voi Koira parkaa – parane jo, parane.


Kommentit

  1. Voi koiraa, paranemisia. Meille ei ole vielakaan otettu uutta koiraa vaikka tarkoitus on ollut jo jonkin aikaa, joku haraa vastaan vaikka karvakaveria kovasti kaivataan sen koirien taivaaseen muuttaneen tilalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Petra. Koiran edeltäjän kuolemasta on jo kaksitoista vuotta ja silti aina sydän hyppää yhden pykälän tyhjää kun näen englanninsetterin. Mulla on aina - oikeesti aina - ollut koira. Lapsuuden aikana neljä, joista viimeisin se eka oma koira ja sitten aikuisena kaksi, en osaisi olla ilman.

      Poista
  2. Voih, koiralle pikaista toipumista, toisen epämukavaa oloa on aina inhottavaa katsella.

    Otin bloglovinin käyttöön noin viikko sitten, mutta tämä blogi ei päivity sinne. Onko se tarkoituskin? Nimimerkillä vielä vähän pihalla :)

    VastaaPoista
  3. Mitä Koiralle kuuluu, onko olo helpottanut?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kysymästä. Hiljaa hyvä tulee. Ei se vieläkään ole elämänsä kondiksessa, mutta ihonalaisesta nesteytyksestä ollaan päästy taas osmosalin kautta ihan tavalliseen veteen. Ruoka maistuu ja pistän sille lisälääkityksenä b-vitamiinia edesauttamaan ravinnon imeytymistä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi