onneksi

Muistan kohdanneeni saman tunteen täällä enneminkin. Ehkä keväällä, vai kuitenkin vuosi sitten syksyllä? Muistan miten silloin katsoin raskaana olevaa naista ja huokaisin hiljaa helpotuksesta. Eilen se tunne nousi taas pintaan kun vastaan käveli nainen joka rintarepussa kantoi korkeintaan muutaman kuukauden ikäistä lasta. Lapsi ei vielä itkennyt mutta repusta kantautuva kitinä kertoi kasvavasta tyytymättömyydestä. Äiti taputteli reppuaan ja yritti rauhoittaa repun sisältöä tuloksetta.

Vilkaisen L:llää ja se katsoo mua tasan samalla hetkellä. Me molemmat huokaistaan yhtäaikaa helpotuksesta, ja kuin salaa todetaan et onneksi me ei olla enää koskaan tossa. Onneksi. L sanoo näkevänsä edelleen painajaisia, ja mä totean et ehkä me ajateltais erilailla jos meidän kokemus olis ollut toisenlainen. Meillä on ikuiset traumat lapsesta joka oli ekaa kertaa tyytyväinen reilu vuosi sitten, oltuaan ensin tyytymätön reilut viisi vuotta. Pojat olis voineet tuoda meille sen toisenlaisen kokemuksen, ja omalla tavallaan toivatkin. Ne oli sellaisia perustyytyväisiä, mitä nyt O oli kauniisti sanottuna kiinni mussa ja K aika vilkas, mutta tyytyväisiä ne oli, ja pulleita. Mutta niitä oli kaksi. Kaksi rintareppua, kaksi pulloa, kaksi pulauttelijaa, kahdet vaipat ja niissä kahdet kakat. Multa joku taannoin kysyi et mikä on ollut haasteellisinta kaksosten kanssa, vastasin että ekat puolitoista tai kaksi vuotta.

O on nukkunut yönsä uusi radio-ohjattava auto kainalossaan. K on jo napannut aamun ekat raivarit koska torstaihin on liian pitkä aika. M nukkuu edelleen. Kello on yhdeksän ja elämä aika ihanaa.