Siirry pääsisältöön

perjantaista maanantai-iltaan

Yhdessä perheessä ehtii tapahtumaan paljon yhdessä viikonlopussa. Työpaikan lähialueen tapahtumien takia viikonloppu oli henkisesti rankka ja moni asia tuntui vähintäänkin vähäpätöiseltä siinä tilanteessa, ja tuntuu edelleen.

Torstai-iltana töistä tullessani lykkäsin ohimennessäni tiskikoneen käyntiin. Aamulla avatessani sen huomasin että astiat oli kuivapesty. Kulutin vartin ongelmanratkaisuun, nostin kädet pystyyn ja totesin että rikki se on. Ei ole kodinkoneita tehty niin kuin joskus silloin ennen, tämä kone on neljä ja puolivuotta vanha. Se on korjattu jo kahdesti. Myönnän että onhan se ollut aika kovassa käytössäkin pyöriessään keskimäärin kai puolisentoista kertaa vuorokaudessa 365 kertaa vuodessa. Karkealla matikalla vois sanoa että vehje on pessyt meille noin 2500 lastia astioita. Illalla näen kännykästä et meille tulee uus tiskari tulevana torstaina. Olen onnellinen siitä ettei tiskikoneen hajoaminen ole meille enää taloudellinen katastrofi. Kysymys on enneminkin käytännön haasteista, siitä että joutuu tiskaamaan käsin. Perjantain tapahtumien jälkeen valittaminen tiskikoneen tyhjäksi tiskaamisesta tuntui ymmärrettävästi aika turhalta. Niinpä tiskasin mukisematta ja mutisematta. Välillä kuivasin ja sit taas tiskasin lisää, meillä kun ei ole kuivauskaappia sen enempää kuin kuivaustelinettäkään.



Lauantaiaamuna me ajettiin Seattleen hakemaan kaksi kirjahyllyä ja pari baarituolia. Laitan kuvia sisustuksen ehostuksesta myöhemmin.  Lähdin raskain mielin töihin.  Kahdeksan aikaan L oli valmis myymään lapset eniten tarjoavalle, riehuminen oli kuulemma ollut täysin tolkutonta L:n maalatessa yläkerran seinää. Ruokiksella tajusin naamispostauksista että ulkona oli aivan tolkuton myrsky. Sairaalan suojassa ei ulkona ujeltava, puita kaatava ja sähkölinjoja katkova myrsky tunnu. Kotimatkalla sen sijaan ajoin läpi valottomien naapurustojen ja pujottelin kaatuneitten puitten ja katkenneitten oksien keskellä. Noin 200.000 taloutta oli ilman sähköä. Lähestyessäni kotia totesin et meillä sentään on sähköt, toisaalta on meillä autotallissa se aggregaattikin, joten välitöntä hätää ei olis ollut kuitenkaan.

Diwalin valaistusta


myrskyn jälkiä meidän kujalla


Kotona olin ennen puoltayötä, päästin Koiran pissalle. Koira ei koskaan tullut takaisin. Huhuilin ja kiersin korttelin. Huhuilussa puolenyön jälkeen on kaksikin ongelmaa. A) naapurit ei kauheesti arvosta mun karjuntaa yrittäessään nukkua ja B) Koira on muutenkin lähes kuuro, joten se on melko turhaa touhua sikälikin. Mietin puolisokeeta ja kuuroa Koiraa yön pimeydessä, marssin takaisin sisään, kaadoin itselleni lasin viiniä ja parkkerasin koneelle. Eipä aikaakaan kun asukasyhdistyksen naamispalstalle postattiin parikin kuvaa Koirasta ja kysymys, kelle tää kuuluu? Me vastataan, hypätään lasten jäädessä nukkumaan autoon ja kurvataan paikalle. Ei näy koiraa. Laitan naamikseen mun puhelinnumeroni. Onneksi on Diwali ja monet intialaisperheet edelleen hereillä. Kohta soi puhelin ja me kurvataan taas matkaan. Vesiperä – taas. Vähän ennen kahta tulee kolmas puhelu. Nämä oli saaneet Koiran nakitettua autotalliin ja me käytiin poimimassa se kyytiin. Koira oli tyytyväinen oltuaan selkeesti aivan totaalisen eksyksissä. Kirjoitan vielä viestiketjuun kiitokset naapuriavusta ja me painellaan viimeinkin puolikolmen aikaan nukkumaan. On onnellista että toi kolmikko osaa jo aamulla nousta ilman meitä.



Sunnuntai-iltana töissä tuli viesti että ensimmäinen kahdesta tytöstä on  leikkauspöydällä ja häneltä kerätään elimet luovutusta varten. Samalla tuli pyyntö ettei kukaan kommentoisi tilannetta ulkona odottavalle lehdistölle. Perhe oli pyytänyt että he saisivat itse antaa lausunnon. Tunnelma osastolla laski taas. Toisaalta elinsiirtojen myötä tämän 14 vuotiaan elämä saa jatkua niissä jotka häneltä saavat lahjoitetun elimen. Toivon sen tuovan edes pientä lohtua perheelle.

Maanantaiaamuna herätyskello soi taas aivan liian aikaisin. Tajusin tiputtaessani O:n kouluun että sen Halloween bileet onkin tiistaina, eikä perjantaina. Kurvasin aamukahville ystävien kanssa ja samalla täydensin kaappeihin muroja, maitoa, jugurtteja, välipaloja ja tiskiainetta. Hain K:n koulusta ja me ajettiin seuraavaan kauppaan ostamaan kinkkua, paahtoleipää, ruusuja ja erilaisia tilpehöörejä tän viikon juhliin; juustottomia juustonaksuja, juustollisia juustonaksuja, leipää. Pikaisesti kurvattiin kotiin heittämään jääkaappia vaativat elintarvikkeet jääkaappiin, pakattiin lounas, napattiin kainaloon M:n kiipeilykamat ja lähdettiin hakemaan O.



Lounas syötiin Klinikan läheisessä Starbucksissa ja sit kurvattiin O:n ekaan puheterapiaan. Terapeutti on erikoistunut puheen sujuvuuden ongelmiin eli kansankielellä änkytykseen ja halusi meidät kaikki mukaan terapiaan. O ei halunnut sanoa mitään ja K puhui sen puolesta. Terapeutti kysyy multa et hoitaako K useinkin puhumisen broidin puolesta ja vastaan et joo. Ensinnäkin siksi et O:lla kestää saada ”palikat” järjestykseen eikä K malta odottaa ja toiseksi koska K nyt muutenkin tietää mitä O haluaa. Useampaan kertaan K:ta pitää muistuttaa et O:n täytyy nyt vastata itse. Alkuun puhe sujuu ihan hyvin, mutta kun O pääsee vauhtiin alkaa taas esiintyä sanan toistoa, lauseen keskikohdan kiirehtimistä niin ettei siitä saa selvää ja alkukirjaimeen jumahtamista. Kysymyksiin vastaaminen on hidasta puheen tuottamisen ongelmien takia. O:n puhe saattaa kuulostaa tältä: ”I think, I think, I think, I wanttohavelotsof b-b-b-b-b-berries for d-d-d-d-dinner.



Puheterapiasta me ajetaan monistenippu kourassa seuraavaan bensa-asemalle, tankataan autoon 94 litraa bensaa ja jatketaan seuraavaan kauppaan hakemaan hedelmiä, vihanneksia, välipalapatukoita, viiniä, kosteuspyyhkeitä ja konetiskiainetta odottamaan sitä aikaa kun meillä taas on tiskikone. Pojat haluaa kävellä kaupassa, mutta kolmen minuutin kohdalla luovutan ja siirrän ne kärryyn reuhaamaan.

Seuraava pysähdys on M:n koululla. Onneks meillä on reilu vartti aikaa purkaa ylimääräisiä höyryjä koulun pihalla. Kun kello soi me poimitaan neiti kyytiin ja suunnataan nokka kohti kiipeilytuntia. M vaihtaa pukuhuoneessa vaatteet, Syö pikaisen välipalan ja me jatketaan jannujen kanssa matkaa. Ensin askarteluliikkeeseen ostamaan askartelutarvikkeet M:n koulubileisiin, sit juoksemaan ostoskeskuksen käytäville. Kaupat me jätetään suosiolla väliin kun tiedän oikein hyvin ettei noi kaks malta olla koskematta ihan kaikkeen tässä vaiheessa iltapäivää. Tunnin verran mä vaeltelen juoksevan kaksikon perässä ja välillä muistutan varomaan vastaantulijoita.

Kiipeilytunti loppuu kuudelta ja me ollaan sovittu L:n kanssa treffit viereiseen pizzeriaan. L lähtee keskiviikkona Suomeen ja haluttiin syödä yhdessä ulkona ennen sitä. Keskimäärin me syödään maitoallergian takia aasialaisissa ravintoloissa, mutta tästä pizzapaikasta löytyy listalta myös juustottomia pizzoja. M leikkii mun puhelimella. K:lla on L:n puhelin ja O:lla tabletti – ihana rauha.


Kun me viimeinkin ollaan kotona oon puhki. Niin puhki etten jaksa enää mitään. Häädän lauman yläkertaan kylpyyn. M yhteen ammeeseen ja jannut toiseen. M ei halua enää kylpeä riehuvan K:n kanssa. O menee kylvystä suoraan nukkumaan. K saa roikkua hetken pelaamassa Angry Birdsiä ja M katsoo kun mä laitan synttärikortin netissä L:n veljelle. Vähän ennen kymmentä me ollaan kaikki jo nukkumassa. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän