kaikki ei ehkä selviä

Herään ulkona meuhkaavaan tuuleen joskus ennen viittä. Käännän kylkeä kerran, toisin ja kolmannenkin. Lopulta luovutan ennen puolta kuutta ja vaellan alakertaan. L on päässyt perille, se soittaa mulle Skypellä ja samalla tulee huhuiltua myös Anopin kanssa. Ennen puoltaseitsemää mulla on kurpitsateeleivät joo uunissa ja toinen kupillinen kahvia pöydänkulmalla.

En ole lukenut yhtään virallista uutista Suomen surullisista tapahtumista, erilaisia kolumneja ja blogikirjoituksia sitäkin enemmän. Kirjoituksia joissa äidin tekoa ymmärretään ja sit niitä toisia, niitä joissa äiti todetaan narsistiksi. En tiedä missä totuus on. En tiedä mitä siellä tapahtui. En tiedä miksi. Kukaan ei ihan tarkkaan tiedä miksi.

Tiedän että meidän sosiaalipolitiikan ja sosiologian proffa silloin joskus, sanoi meille nuorille opiskelijanplantuille, että kuka tahansa meistä kykenisi tietyissä olosuhteissa, tietyssä tapahtumaketjussa, nurkkaanahdistettuna tekoon jonka suoralta kädeltä tuomitsisi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin pystyn näkemään että näin on. Pystyn ymmärtämään että Irmelin ehkä tiesi mistä puhui.

Viimeisen kuuden ja puolen vuoden aikana olen ollut epätoivoinen. Olen ollut niin väsynyt etten jaksanut enää soittaa kenellekään. Niin väsynyt etten saanut enää nukuttua. Niin ahdistunut ettei elämästä tullut enää mitään. Olen jaksanut ja puskenut ja yrittänyt. Olen itkenyt ja ollut itkemättä kun itku ei enää tullut. Olen kerännyt lavuaarista hiustukkoja, olen pelännyt etten jaksa. Olen huutanut ja raivonnut. Olen käyttäytynyt kuin uhmaikäinen. Olen rikkonut astioita suutuspäissäni ja heittänyt L:llää tuolilla – se väisti, ja siitä on jos neljä vuotta. Olen miettinyt mitä tapahtuis jos lähtisin enkä enää koskaan tulis takaisin. Olen ajatellut että haluaisin lyödä. Olen ajatellut että haluaisin jättää sen vaan huutamaan. Olen rukoillut että saisin nukkua edes yhden kokonaisen yön tai olla rauhassa yhden kokonaisen päivän. Olen sanonut ystävälle puhelimessa toivovani joutuvani sairaalaan, siksi että siellä sais nukkua. Olen kysynyt miksi? Olen kysynyt miksi ei?

Ajanjaksosta huhtikuusta 2008 jonnekin kevääseen 2012 muistan pätkiä sieltä täältä. Onneksi on kuvia. Muistan väsymyksen ja epätoivon. Muistan ne niin vahvasti että kavahdan edelleen nähdessäni äidin ja sen sylissä vauvan, tai äidin ja sen pienen taaperon. Katson valokuvista minkälaista meillä silloin oli. Valokuvissa se näyttää kauniilta.

Muistan sen riidan kun L sanoi ettei se koskaan voi näitä rakastaa. Muistan että se sanoi ettei se halunnut kaksosia. Se oli se kerta kun heitin sen tuolin. Tiedän että se rakastaa niitä silti. Tiedän että sekin kulki oman jaksamisensa äärirajoilla monta vuotta. Tiedän että se pelkäs etten mä jaksakaan. Tiedän. Se tiesi et jos mä en jaksakaan kaatu meidän korttitalo, eikä kukaan enää pärjää. Muistan itse seisoneeni autotallissa ja huutaneeni sille etten ole onnellinen, ne sanat haluaisin edelleen ottaa takaisin.

Meillä oli haastava esikoinen. Meillä on edelleen haastava esikoinen. Me saatiin helpot kaksoset, tai siis ne oli helppoja kunnes K lähti liikkeelle joskus kahdeksan kuukauden aikaan. Ne hoidettiin, mutta niille ei ollut aikaa. M vei kaiken ja vähän päälle. Oli refluksia, mutta ei ollut allergiaa. Ne nukkui, mutta M ei nukkunut. Nyt meillä on kaksi erityislasta ja se kolmas joka käyt taas puheterapiassa ja josta mä jo näen et sen pitäis mennä taas fysioterapiaan. Se ei osaa edelleenkään niitä asioita joita sen pitäis. Se juoksee edelleen kuin kaksivuotias, se ei todellakaan seiso, saati hypi yhdellä jalalla, nelivuotiaan pitäis jo osata. Pitäis jaksaa varata aika K:n testeihin ja toimintaterapian evaluaatioon. Kohta kolme vuotta me ollaan laukattu Klinikalla ja lastensairaalassa ja terapiassa ja psykologilla ja psykiatreilla.

Koskaan en ole miettinyt että oikeasti vahingoittaisin lapsiani. Koskaan en ole ajatellut että tappaisin ne. Kertaakaan en ole ajatellut tappavani yhtään ketään, en edes itseäni.

Selvisin niistä vuosista. Kaikki ei ehkä selviä. Ehkä mulla oli lähtökohdat selvitä, en tiedä. Selvisin.