Siirry pääsisältöön

arvioita ja konferensseja

Meillä on konferenssiviikko, eli siis se viikko koulupiirissä kun järkätään lasten vasu-pesu-keskustelut – palaveri lapsen ja lapsen opettajien kanssa. O käy yksityistä opinahjoa, sillä ei ole virallisia keskusteluista sen enempää kuin tasokokeita tai osavaltiotasolla mitattuja tavoitteitakaan. Kahdella muulla sen sijaan on ollut tapaamiset opettajalauman kanssa. M on tällä viikolla koulussa vain aamupäivät, K:lla on koko viikko vapaata. Perjantai on opettajien koulutuspäivä, eikä koulua kenelläkään.



Maanantaina aloitettiin M:n kanssa. Palaveri kesti parikymmentä minuuttia, läsnä oli M, sen Ope, erityisope ja mä. Epävirallisia läsnäolijoita oli ne kaks jannua siellä nurkassa. M oli yhdessä Open ja erityisopen kanssa asettanut tavoitteet koulutyölle tänä vuonna. Eka tavoite liittyi lukemiseen, siihen et jos tulee vastaan outo sana, pitää selvittää mitä se tarkoittaa. Hyvä tavoite. Neidon toinen tavoite oli sosiaalinen; löytää kouluvuoden aikana ystäviä. M kyllä löytää kavereita, mutta ystävyyden ylläpitäminen tuntuu olevan vaikeeta. M esitteli itse tavoitteensa tiimille ja mulle ja sit se näytti omasta mielestään tärkeimmät jutut luokassa. Sillä menee koulussa hyvin.





Tiistaiaamu me istuttiin K:n palaverissa K:n uuden open ja uuden erityisopen kanssa. Ensin ne vetäs esiin ne arviointikaavakkeet ja totes; et nehän on mulle jo viimevuodesta tuttuja. Toteen etten ole koskaan koko prujua nähnytkään ja kummankin opettajan kulmakarvat nousee muutaman sentin. Sit K:n ope jatkaa et varmasti olen kuitenkin saanut ennenkin kopioita näistä arvioinnin yhteenvedoista, ja sanon taas etten ole ikinä koko paperia nähnytkään ja totean sivulauseessa mennen kouluvuoden olleen muutenkin aika mielenkiintoinen kokemus. Kummankin opettajan kulmakarvat nousee seuraavan sentin. Ne katsoo mua, sit toisiaan, ja sit taas mua. Mä toteen et annetaan asian olla, ja erityisope vastaa et sille on tämän syksyn aikana selvinnyt että viimevuotinen opetustiimi oli tosiaan ollut vähintäänkin mielenkiintoinen omine systeemeineen.



Viime vuonna K:n opettajatiimin mielestä vika oli ennen kaikkea meissä vanhemmissa. Meille tarjottiin kasvatuskursseja ja kotikäyntejä, todettiin ettei se opi mitään ja samalla sanottiin et he ei ikinä näe minkäänlaisia sosiaalisia ongelmia, saati impulsiivisuutta tai hyperaktiivisuutta jannun käyttäytymisessä. Opetustiimi kertoo mulle et vaan seinähullu vanhempi yrittää viedä vajaa nelivuotiaan kauppaan, ja ettei kolmevuotiaalta voi odottaa niitä asioita mitä mä pojalta toivon, kuten et se osais syödä haarukalla tai kykenis istumaan ruokapöydässä.


Tänä vuonna me käydään läpi sitä arviointilomaketta. Opin että K:lla on taipumus kiirehtiä tehtävissään, jotta se pääsee tekemään jotakin mieluisampaa. Kuulen että koulu lähestyy asiaa ihan samoin välinein kuin me kotonakin. Nopeasti tekeminen ei johda nopeampaan siirtymiseen, vaan silti pitää odottaa et muutkin on valmiita. Tänä vuonna kuulen että viime vuonna yltiösosiaaliseksi nimetty lapseni ei leiki yhdessä muitten kanssa, vaan haluaa leikkiä rinnakkain. K välttää roolileikkejä ja keskittyy rakentamaan. Yllätyksekseni kuulen myös että lapsi joka ei osaa aakkosista nimetä enempää kuin muutaman hassun ison kirjaimen, tunnistaa kuitenkin kokonaisia sanoja – ”sustainable, apple, subway” Tiimi suitsuttaa mun lasta, sanoo et se on matemaattisesti hyvin lahjakas ja että sillä on mieletön hahmotuskyky. ne kehuu sitä hyvinkäyttäytyväksi ja kohteliaaksi.



Erityisopetussuunnitelmaa me vaan vilkaistaan nopeasti ja erityisope toteaa et se täytyy tehdä uudestaan, se sanoo korjanneensa tänä syksynä yksitellen jokaisen viimevuotisen oppilaan IEP:n koska tavoitteet niissä on olleet täysin käsittämättömiä. Me sivutaan K:n lääkitystä ja diagnoosia, sitä miten suuri vaikutus monen ADHD-lapsen ja aikuisen elämään on lääkityksellä. Puhutaan sen kynsien- ja sormienpureskelusta. Puhutaan ADHD:sta ja Aspergeristä. Kotona laitan taas silikonisen purulelun pojan kaulaan, se on ollut sillä suussa nyt kohta vuorokauden. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän