Siirry pääsisältöön

nälkä

Oikeesti mun pitäis olla yläkerrassa liimaamassa jannujen seinään järjettömän kokoista batmantarraa, tai ehkä mun pitäis seistä tossa kyökin puolella tyhjentämässä tiskikonetta tai ainakin leikkiä ton kaksikon kanssa sen sijaan et ne katsoo telkkaria. En jaksa. Sen sijaan keitän itselleni uuden kupin kahvia ja otan keksin – kolmannen keksin. Jalat lykkään L:n ostamalle hirontavehkeelle, paras herätesostos aikoihin.



Aamu tuli tänäänkin ihan liian aikaisin. Ei ihmistä – ainakaan mua – ole tarkoitettu nousemaan pimeässä. Siinä vaiheessa kun istuin hiljaisessa kouluterveydenhoitajan huoneessa neulomassa oli vähällä ettei otsa kolahtanut pöytään. Harkitsin vakavasti siihen lepopedille käymistä, mietin mitä koulusihteeri ja reksin assari teksi jos ne löytäis mut sieltä nukkumasta, herättäiskö vai antaisko uupuneen äiti-ihmisen nukkua? Kaksi asiakasta vähän herätteli mua ja loppuajan tyydyin neuloessani haaveilemaan kaikesta mitä vois syödä. Mulla on aina aivan tolkuton nälkä jos oon väsynyt ja on helppoa uskoa unenpuutteen ja lihavuuden liittoon.



Kaahasin hakemaan K:n koulusta ja sain sen kiinni kun se istui jo bussissa. Se oli seitsemännessä taivaassa tästä yllättävästä tilanteesta ja me lähdettiin kahdestaan kauppaan. Koko matkan autossa se hoki mulle et oon paras äiti ikinä ja et se rakastaa mua. On vaarallista käydä kaupassa sellaisena päivänä kun on aamun istunut haaveilemassa kaikesta mitä vois ehkä syödä. Kaupan kassalla K hoiti itsepalveluskannerilla maksamisen ja mä avustin vähän tavaroitten pussittamisessa. Sit se kantoi yhden kassin autoon.



Kotimatkan O:n koululta äsken vielä niin iloinen, osallistuva ja joviaali K karjui kuin jalopeura koska O:n koululla oli ollut palomiehiä ja ne oli saaneet sellaiset palomiehen kypärät. Jossakin vaiheessa O huomautti et sitä vähän häiritsee K:n karjunta ja kirkuna ja mä totesin et niin muakin. Kotona K jäi riehumaan autoon mun kantaessa O:n kanssa kauppakassit sisään ja mun suureksi yllätykseksi O hyvin kohteliaasti tiedotti et hän vois vaikka auttaa mua ja purkaa kassit. Se totes että mun tarttee varmaan keskittyä hoitamaan tilannetta K:n kanssa niin hän tekee tän. Niin se teki. Purki kassit, laittoi oikeisiin paikkoihin kaiken minkä yletti laittamaan ja sit ne tyhjät pussit kierrätykseen. Juttelin K:n kanssa ja tuijotin sisäisen hiljaisuuden vallitessa keittiössä toimivaa pientä poikaa. Tapahtuuko näin myös huomenna? Tuskin. Tuleeko tästä tapa? En usko. Mulle se yksikin kerta kun se ihan vaan puhtaasti haluaa huomioida mua on palkinto joka kantaa pitkälle, ei siksi että se teki mun hommat vaan siksi että se halusi auttaa.


M ilmoitti eilen päivällisaikaan ettei mahdu enää istumaan poikien välissä keittiössä koska on niin lihava. Korjasin että ehkei kuitenkaan lihava, vaan vaan iso. Se katsoo mua hetken ja sanoo mulle et oikei, mä (M) oon oikeastaan aika luikku, mut sä (allekirjoittanut) oot lihava. Nieleskelen röhönaurua ja siirryn keskustelemaan siitä mitä se lihavuus oikeastaan tarkoittaa, ja ettei ole kohteliasta kommentoida ihmisten painoa tai pituutta oli niitä sit paljon tai vähän, ja että monet kokee sen loukkaavana vaikkei M ehkä tarkoittaiskaan sitä niin. Puhuttiin myös siitä mitä voi sanoa. 


Kommentit

  1. Tosi kiva kertomus teidän elosta! <3 Lapset on niin hauskoja ja aitoja! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Niinhän ne on :) Viihdyttäviä sanoi meidän perhelääkäri aikanaan.

      Poista
  2. Ihana stoori!

    T:Mirkku

    VastaaPoista
  3. O, hän on niin ihana. ❤️
    Tai kyllä ne kaikki on. =) Kohta sulla on semmoiset miehekkäät pojat noista kahdesta että huh. Alkaa muita kadehtittaa. ;)

    Halit kaikille.
    / Älskling

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi