Siirry pääsisältöön

amatöörin hillotehdas

persikkahilloa

Pyykit kasvaa vuorena yläkerrassa, on ne sentään puhtaita. Kerran viikossa istun lattialla tunnin verran, lajittelen ja viikkaan. Ahkera kotiäiti sanoo että helpommin menis kun viikkais aina kun pesee. Likapyykkikori on useimmiten tyhjä. Lapset on vaateasiassa amerikkalaisia, vaatteita – oli ne sit yöpaitoja, kotiasuja tai kouluvaatteita – käytetään kerran ja sit ne laitetaan pesuun. Likapyykkikoriin ilmestyy jokaisena aamuna kolme pyjamaa ja illalla siellä on ainakin päivän kolme vaatekertaa, useimmiten kuusi kun sinne laitetaan ensin päivävaatteet ja sit vielä oloasukin. Vienosti olen yrittänyt ehdottaa että samassa yöpaidassa voi nukkua uyseammankin yön, heikolla menestyksellä.

Fredde hoitaa siivouksen ja autonpesut. Mulla on aina siisti ja puhdas koti. Eilen illallakin se kuuras mattoja juuriharjalla. Autotallissa ja pihalla on puhtaat autot, peseehän Fredde ne useamman kerran viikossa.

Keittiössä viihdyn. Leivon leipää, pullaa, piirakoita. Keitän, paistan ja haudutan. Hiiligrilli kuumenee useamman kerran viikossa ja tarvittaessa savustan pihalla myös kalan. Keittiö on omaa aluetta. Mä olen se hullu mutsi joka ei koskaan tarjonnut lapsilleen kaupan soseita. Tein soseet itse meidän sosekeittiössä ja pakastin isoja satseja. Kummitäti K kävi hakemassa multa soseita omilleen. Jos mun suhde keittiöön olis samanlainen kuin pyykinpesuun olisin varmasti osatanut soseeni valmiina.



Lauantaina törmäsin ystävän kannustamana hedelmätilalle. Tai eihän me mihinkään törmätty, me metsästettiin M:n kanssa persikoita. Kaksi ekaa tilaa oli kiinni, kolmas osoittautui sudeksi ja neljäs löytyi sattumalta siinä vaiheessa kun me oltiin jo luovutettu. Pieni kyltti pölyisen maantien varressa, kyltissä kaksi käsinpiirrettyä nuolta ja sana ”fruit”. Me seurattiin kylttiä, käännyttiin hiekkatielle ja löydettiin hedelmätila. Iso halli oli täynnä laatikoita ja kymmenkunta naista pakkasi laatikoihin päärynöitä hiljaisuuden vallitessa, seinällä olevassa kyltissä luki ”no ablas”. Jäin miettimään miksi työn tuottavuus kärsii jos töitä tehdessä juttelee. Se joka osasi englantia ojensi M:lle päärynän ja kysyi miten voi auttaa, nainen neuvoi meidän hallin toiselle puolelle ja siellä me seistiin kaksi kaupunkilaista hedelmätarhan pihalla kunnes Jim tuli myymään meille persikoita. $8/10kg. Ostin kaksi laatikkoa, yhden itselleni, toisen Stefanielle kiitokseksi. Kaupassa persikat maksaa tarjouksessa noin $4/kg.

Nyt päästään asiaan. Mitä tekee mun kaltainen ihminen kymmenellä kilolla persikoita? Fredde nosti laatikot pois lavalta ja kysyi multa varovasti et mitä mä olen ajatellut niistä tehdä. Vastasin pontevasti et pakastaa ja mieheni kysyi multa et tiedätkö sä rakas voiko persikoita edes pakastaa, ja minä vastasin taas vähintään yhtä ponnekkaasti että varmasti voi. Myydäänhän kaupassakin pakastettuja persikoita. Mun ainoat kokemukset säilömisestä on lapsuudesta, siitä kun mutsi osti torilta mansikoita ja sit niitä pakastettiin sormet punaisina. On mulla joku muistikuva mutsin yrityksestä tehdä pihlajanmarjahyytelöäkin. En siis varsinaisesti voi väittää olevani säilönnän ammattilainen, en edes harrastaja.

Persikat oli täydellisiä. Pyöreitä, sopivan pehmeitä ja jumalaisen makuisia. Sopivan kypsä ja jumalainen persikka vaan on mätä persikka nopeasti. O söi persikoita kaksin käsin. Mä googlasin persikoitten pakastamista ja söin persikoita. Sunnuntaina pysähdyin kirkosta tullessa kauppaan. Ostin pektiiniä ja sitruunaa. Koska persikkahillo on hyvää.



Pesin persikat hellävaraisesti lavuaarissa. Niitä oli pelottavan paljon. Jokaiseen hilloreseptiin tarvittiin 6-8 persikkaa, mulla oli kymmeniä persikoita. Kaivoin kaapista hillopurkkeja. Me käytetään niitä olutlaseina, joten hillopurkkeja mulla sentään oli omasta takaa. Leikkasin hedelmiä palasiksi, silppusin ja heitin kattilaan. Puristin päälle sitruunaa, lisäsin vähän omenamehua, kanelia ja muskottia. Fredde kysyi ohimennessään minkälaista siitä tulee, paksua vai ohutta hilloa ja mä totesin kädet tahmaisessa mehussa ettei aavistustakaan... toivottavasti syötävää. Lauma leikki ulkona ja joku pisti aina välissä päänsä sisään ovesta ja sanoi et keittiössä tuoksuu taivaalliselle. Lisäsin keitokseen pektiinin ja intiaanisokeria, ja kauhoin paksun kiehuvan seoksen purkkeihin. Kolme ja puoli litraa hilloa. Aika näyttää tuliko siitä käyttökelpoista. Toisella puolen keittiötä kuivuva persikkakeko näytti olevan entisellään.

Puristin sitruunoista mehua kulhoon ja kaadoin sekaan vettä oikeassa suhteessa; yksi osa sitruunamehua, neljä vettä. Lohkoin persikoita kuuteen ja heitin sitruunamehuun. Nostin lohkot mehusta uunipellille leivinpaperille ja kannoin pellilliset pakkaseen jäätymään. Pakastin kymmenen pussillista persikoita. Sen jälkeen leivoin persikkapiirakan. Lauma söi lounaaksi persikoita. Mä söin lounaaksi persikoita. Freddekin söi lounaaksi persikoita. Edelleen keittiössä on keko persikoita. Harkitsen keittäiskö niistä vielä persikkavoita. Ehkä me kuitenkin syödään ne vaan, ja muutaman vois kantaa naapureillekin.


Ensi vuonna saatan yrittää säilöä kurkkuja. 

hillon jälkeen, ennen pakastamista

Kommentit

  1. Suomessa on nyt kaikki metsät pullollaan mustikoita, eikä niitä voi olla keräämättä vaikka on jo pakastin täynnä. Että mustikastakin saa vaikka mitä... Lapsetkaan ei enää innostu kun kysyy mennäänkö metsään syömään mustikoita.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi