On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä. Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli. Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän
Kivoja kuvia taas! Mut miten sä millään uskallat jättää lapsia keskenään yksin kotiin? Eiks siinä voi sattua vaikka mitä sen mukaan mitä ite oot kertonut heidän menostaan...paha ja vaarallinen tappelu, kaikenmoisia päähänpistoja jne... Mä en ois millään ite uskaltanut jättää edes samanikäisiä tavislapsiakaan keskenään kotiin saati erikoisempia, koska lapset voivat keksiä keskenään vaikka mitä vaarallista.
VastaaPoistaT:Mutsi
Koska just silloin sattui olemaan se täydellinen hetki. Se jolloin K makas vähän puolikuntoisena sohvalla ja ne kaikki katsoi yhdessä tabletilta telkkaria. Siksi. Ja siksi että tiesin että me ollaan poissa korkeintaan kymmenen minuuttia, ja siksi että naapurinrouva istui aamukahvilla kuistilla ja tiesi et me lähdettiin hetkeksi. Siksi. Ja siksi että tällaisessa tilanteessa voin luottaa tyttäreeni ja sen äärettömään tarpeeseen noudattaa sääntöjä. Siksi.
PoistaUseimpina päivinä, useimpina hetkinä, useimmissa tilanteissa en voi jättää niitä keskenään. Tää ei ollut mikään uuden alku, tää oli poikkeus poikkeusten joukossa ja pisara meressä josta lauma poimi mukaansa aimoannoksen uskoa itseensä.
Lähtisinkö kauppaan? En. Lenkille? En. Naapuriin kahville? En. Koulupäivän jälkeen, tai ennen koulua kotiin? En.
Ok...kiitti, kun kerroit, että kyseessä oli pikku hetki ja erikoistapaus. Aloin jo oikeesti huolestua, että jos alat käymään kappareissuilla yms ja lauma rupeaa jäämään usein keskenään kotiin, alkaa tulla ruumiita... tai no, ainakin riski pahoihin haavereihin kasvaa hirmuisesti. Sitä tulee näköjään eläydyttyä aika paljon teidän perheen asioihin, kun blogin kautta tulette aika tutuiksi. Vähän aattelinkin toisaalta, että ehkäpä kyseessä oli ihan pikku pikku hetki ja ei sentään uusi alkava trendi. :)
PoistaT:Mutsi
No, kyllä tosiaan alkais joo tulla ruumiita ;) Mä oon aivan otettu huolenpidosta :)
PoistaHei mikä tämä kaappijuttu siis oli? Mitä sen kanssa kävi, mulla on mennyt jotenkin ohi - muistan lukeneeni kun kokositte sitä, mutta mitäs sitten..?
VastaaPoistaPitkän harkinnan jälkeen me ajettiin Ikeaan ostamaan se lasiovonen Billy. Ajatuksena oli et se olis mun työpöydän jatkeena ja siellä olis lasten koulupaperit ja kaikkee sekalaista askartelutarvikkeista postimerkkeihin. Kun se sit saatiin taisteltua kasaan ja laitettua paikoilleen se näytti siinä ihan hirveeltä. Ovien välissä oli säätämisenkin jälkeen edelleen sentin rako ja kaappi kaatui jos oven avas, ja vaikka se kiinnitettiin - lue pultattiin - seinään se oli edelleen melkoinen vempula.
PoistaPäätettiin siis palauttaa koko systeemi, mut hetken mielijohteesta mä laitoin siitä kuvat meidän asukasyhdistyksen sivuille, ihan vaan jos joku olis Billyn tarpeessa ja haluis ostaa sen. Ostaja löytyikin ja kaappi vaihtoi omistajaa, kunnes uusi omistaja totes saman kuin me... eihän se pysy kunnolla pystyssä edes sillä seinäkiinnikkeellä.
Niinpä kaappi haettiin vielä kertaalleen meidän kyytiin ja palautettiin Ikeaan. Samalla me tehtiin perheen sisäinen lupaus, että tästä lähtien Ikeasta ostetaan vaan kodintekstiilejä, rieskaa ja irtokarkkeja. Huonekalut hankittakoon muualta.