Siirry pääsisältöön

kahden een eemeli



Me istutaan taas psykologin huoneessa, Fredde ja mä. Kummallakin on oma nojatuolinsa ja psykologi istahtaa kolmanteen tuoliin. Välissä on nenäliinalaatikko. Mä yritän keskittyä hengittämiseen, ihan vaan siksi et pyörtyminen on noloa enkä myöskään halua päätyä istumaan nojatulissa hyperventiloiden – paperipussiin hengittäen.

Niillä kummallakin on ollut oma tiensä. M:n kanssa kaikki tapahtui vähän turhan nopeesti ja K:n kanssa tästä asiasta on väännetty siitä asti kun se oli kaksi. Tai ei se kai ollut edes kahta kun mä puhelimessa sanoin mutsille että mä tiedän että pellavapää on siskonsa veli ja mutsi oli lasta näkemättä sitä mieltä et mä olen vainoharhainen. Kerta toisensa jälkeen mä sanoin ettei kaikki ole kohdallaan. Terapeutille, psykologille, testaajalle, testaajalle, opettajalle, ystävälle. Fredde toisti saman lauseen perässä ja psykologi sanoi et katsotaan. On katsottu. On istuttu terapiassa jos toisessakin. On testattu. On testattu uudestaan ja katsottu taas. Kaksi vuotta kunnallista esikoulua erityislapsena oli mun erävoitto. Neljävuotiaana psykiatri totesi tarkkaavaisuushäriön ja viisi vuotiaana se halus että testataan taas. Varasin ajan testeihin ja lopulta elokuun kolmantena testattiin.

Siinä me ollaan psykologin huoneessa. Paperipinoja on kaikkialla ja pellavapään kansio on ainakin tuuman paksuinen. Mua pelottaa. Oonko mä sittenkin vaan epäonnistunut vanhempana. Lapsestahan tässä puhutaan, ei musta. Tulee mitä tulee, mutta mitä helvettiä mä olen tehnyt väärin jos se mahtuukin raameihin. Hoen itselleni et pitää hengittää... sisään, ulos, sisään, ulos... hengitä... kuuntele mitä se puhuu... hengitä... sisään ja ulos.

Se puhuu siitä miten mukava poika meillä on, ja iloinen. Mä tiedän, se on pudonnut onnellisuuspataan. Se puhuu siitä miten kovasti se teki testeissä töitä ja miten paljoin asioita ne sai tehtyä. Mä kuuntelen ja toivon että se menee asiaan... sano nyt! Älykäs. Älykkäämpi kuin 97 muuta samanikäistä. Lahjakas. Matemaattisesti tokaluokkalainen, tekee osin jo kolmannen luokan tehtäviä sujuvasti. Se ojentaa meille paperin, siinä on eritelty pojan testitulokset älykkyyden osalta. Mä olen aina tiennyt etä se on pelottavan älykäs, siskonsa veli. Helpompaa olis olla tavallinen, keskiverto, gaussin käyrän keskikohdassa.

Me siirrytään seuraavaan kohtaan. Se käsittelee kouluvalmiutta. Poika on alle nelivuotiaan tasolla. Koulun alkuun on alle kaksi viikkoa... huokaan. Onneksi sillä on erityisopetussuunnitelma. Psykologi viittaa siihen, siis siihen erityisopetussuunnitelmaan. Se sanoo että sitä tarttee mukauttaa, ettei se mitenkään riitä tällaisenaan. Se käyttää termiä ”twice exceptional – 2E”. Suomeksi niistä kai puhutaan erityisen lahjakkaina, niin lahjakkaina että lahjakkuudesta tulee taakka ja se kääntyy itseään vastaan. Valtaosa näistä lapsista ei koskaan pääse edes puoleen täydestä potentiaalistaan.

Nojatuolimatka psykologin huoneessa jatkuu. Vilkaisen Freddeen ja se katsoo takaisin. Me puhutaan autismin kriteereistä. Siitä miten niitä muutettiin siirryttäessä DSM-4:stä DSM-5:een. M sai diagnoosinsa nelosen aikana. Moni jää uudella kriteeristöllä ilman, todetaan autistisia piirteitä muttei riittävän laaja-alaisesti tai vaikeina. Psykologi käy läpi DSM-5:en kriteeristöä. Se kertoo koulun huomioista, se kertoo omista huomioistaan ja kiittää mun muistiinpanoista. Se sanoo että monesti joko koulu tai koti näkee autistiset piirteet, mutta toinen näkee tavallisen lapsen. Lapsi ei voi olla autistinen vain koulussa tai kotona. Ollakseen autistinen, lapsen pitää olla autistinen kaikkialla. Huokaan hiljaa ja muistutan itseäni taas hengittämään. Lopulta se puhuu siitä miten Aspergerin Syndrooma on nykyään Yhdysvalloissa autisminkirjon alla, eikä sille ole enää erillistä diagnoosinimeä. Viimeiseksi se sanoo että kyllä tämä lapsi selkeästi on autistinen, tai jos se vielä olis olemassa niin Asperger, ei siitä ole kysymystäkään.

Viimeisenä me jatketaan matkaa tarkkaavaisuushäiriöön. Se puhuu siitä kuinka moni lkapsi saa tarkkaavaisuushäriön diagnoosin, vaikka todellisuudessa lapsi on autistinen. Se puhuu siitä miten oirekenttää on monessa päällekkäinen ja on helppoa erehtyä. Mä mietin mun pellavapäätä ja siten miten se muistuttaa ikiliikkujaa. Palautan itseni kuuntelemaan kun se puhuu erilaisista tarkkaavaisuushäiriöistä asioita jotka mä tiedän jo. Lopulta se toteaa että kyllä pellavapäällä on näiden kahden edellämainitun lisäksi myös tarkkaavaisuushäiriö, keskivaikea ADHD.


Se puhuu kirjoista ja kirjoittaa niitten nimiä paperille. Mä lupaan taas kerran lukea kaiken. Se antaa meille puhelinnumeroita psykologeille, ehdottaa tietokoneohjelmia koulutaitojen parantamiseen, se lupaa puhua koulun kanssa, se kannustaa ja kehuu, se sanoo että se ymmärtää että meidän elämä tämän lapsen kanssa on varmasti ollut vähintäänkin haastavaa jos myös epäilemättä mielenkiintoista. Mä katson psykologia kyyneleet silmissä. Musta tuntuu että olen saanut synninpäästön. Mun rakas pieni pellavapää, Vaahteramäen Eemeli... metkuja vuoden jokaiselle päivälle. 


Kommentit

  1. En tiedä onnittelisinko vai pahoittelisinko. Ihanaa että asiat selviää ja saatte toivon mukaan lisää tukea lapselle. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kaikki varmasti taas järjestyy ja asettuu uomiinsa... Kiitos!

      Poista
  2. Varmaan oli kiva kuulla vahvistus K:n mainiosta älystä ja diagnoosit tuo helpotusta ja selkeyttä. Arvasin jo joitakin vuosia sitten lukiessani blogiasi, että K:lla on sekä ADHD että Asperger. K on nimittäin niin samanlainen varsinkin mun yhden pojan kanssa. Munkin lapsilla on näitä samoja:Aspergeria ja ADHD:tä (kuten mulla itsellänikin selvästi on).

    Se K:n kanssa monin tavoin samankaltainen poitsuni sai kans kongnitiivisissa testeissä tuloksia että on ihan parin prossan terävimmässä kärjessä. Ja kaikesta haasteista huolimatta mun lapset eivät ole alisuorituneet. eivätkä onnettomia.Ovat saaneet terapioita ja luonnonmukaisia hoitaja ja niin vain ovat kantaneet kotiin jo yhteensä kahdeksan stipendiä mm ikäluokkansa parhaista keskiarvoista todistuksissa jne ja muutenkin menee tätä nykyä jo oikein mukavasti. Kyllä älystä on paljon iloa elämässä ja tunneälyäkin moni oppii hyvin pikku hiljaa.

    Isolla todennäköisyydellä sunkin lapset tulee pärjäämään tosi hyvin koulussa ja muutenkin kaikki tulee etenemään vielä hyvin, uskon ja toivon. :)

    mammeli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa kuulla ja siihen mäkin luotan että nyt tehdään töitä tän asian kanssa ja lopputuloksesta tulee hyvä. Onneksi se on vasta viisi. Onneksi se vasta aloittaa koulun.

      Poista
  3. Pakko nyt kirjoittaa:)
    Mutta mutta... mulla on paljon ystäviä (aikuisia) jotka ovat mensalaisia ja älykkyys itsessään ei kyllä läheskään aina vaikeuta elämää (usein vain se on vilahtanut sun kirjoituksissa että keskivertona olisi helpompaa...). Kaikki muu siihen päälle tietenkin vaikeuttaa mistä nytkin kirjoitat mutta älykkyys ei ole mikään riippakivi eikä kaikki "tietyillä testeillä testatut" ole mitään keksijöitä; ihan normaaleissa töissä suurin osa ja elää normaalia "keskivertoa" elämää elävät.

    Jotenkin vain tunnut korostavan tätä älykkyys asiaa. Monet testeissä poikkeuksellisen älykkäiksi todetut lapset eivät erotu mitenkään joukosta; eikä vastaavasti kaikki sen keskiverron alapuolelle jäävätkään.

    Ihanaa kumminkin että saitte vastauksia ja lisää apuja Eemelille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoita vaan...

      Mullakin on ystävinä aikuisia mensalaisia, eikä älykkyydessä itsessään ole sen enempää hyvää kuin pahaakaan. Valtaosa huippuälykkäistä on ihan tavallisia ihmisiä ja se on se mitä toivoisin omille lapsilleni, että niistä tulis ihan tavallisia, onnellisia aikuisia.

      Miksi älykkyys voi sit olla ongelma? Siksi että kun poikkeuksellisen korkean älykkyysosamäärän kanssa niputetaan yhteen laajat oppimisvaikeudet, keskittymishäiriö ja autismi on mahdollista että se potentiaali joka ihmisellä mahdollisesti on hukkuu ja tulee valjastetuksi ihan muuhun kuin tuottavaan toimintaan. Keskimäärin on helpompaa olla samanlainen kuin kaikki muutkin, tai ainakin sijoittua testeissä niin että kaikki vastaukset tipahtelee sinne samalle alueelle kellokäyrällä oli se sitten keskitasolla, sen ala- tai yläpuolella.

      Poista
  4. Hyvä, että saitte diagnoosit. Mun parhaan ystävän esikoisella on sama setti - asperger ja adhd.
    Kirjoitit tuosta koulukypsyydestä. Onko teillä siellä transitional kindergartenia? Meillä kindergartenissa aloittaa ennen 2.9.2010 syntyneet lapset. Osa vanhemmista laittaa sinne myös aiemmin sinä vuonna syntyneitä lapsia, jos tuntuu että he eivät ole vielä koulukypsiä.

    Mitä tulee tuohon lahjakkuuteen, niin musta se vaan on hieno asia, että lapsi on keskivertoa parempi jossain.
    Pienten lasten älykkyystestien tulokset saattavat elää paljonkin vuosien mittaan, koska tuon ikäiset kehittyvät omaa tahtiaan. Osa on ehkä käynyt jo koulua ja osa taas ei. Sen vuoksi en tykkää kuinka täällä laitetaan jo kindergarten ikäisiä lapsia gifted and talented luokille. Mielestäni sinne ehtii vielä ekalla luokalla tai myöhemminkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei, meidän koulupiiristä ei löydy sen enempää integroituja erityisluokkia kuin sitä "transitional kindergarteniakaan" - valitettavasti. Jälkimmäinen kun olis epäilemättä tarpeen kummallekin pojalle.

      lahjakkuus ei ole sinällään haitta, mutta viisivuotiaan lahjakkuus on tosiaan visivuotiaan lahjakkuutta. Se miltä se näyttää aikuisuudessa ei kukaan voi vielä tietää ja yhdistettynä siihen jo ennalta tiedettyyn oppimisvaikeuspalikkaan siitä saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä.

      Me ollaan jo M:n kohdalla todettu että se todennäköisesti hyötyy enemmän ihan tavallisesta kouluputkesta kuin lahjakkaiden lasten omasta ryhmästä ja jos sama valintatilanne tulee kohdalle K:n kanssa tulee päätös olemaan sama. Se tarvitsee enemmän sosiaalisiataitoja ihan tavallisessa ryhmässä kuin matemaattisia haasteita lahjakkaiden lasten luokassa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän