Siirry pääsisältöön

kun henki ei kulje

Yskä alkoi lauantaina. Oikea hyvä äiti, ja ehkä vielä parempi ja enne kaikkea vastuullisempi ystävä olis soittanut kyläilypaikkaan että me ei tulla, lapsella on alkava kurkunpääntulehdus. En soittanut. En raaskinut pilata M:n yökyläilyä, vaikka aika monta kurkunpääntulehdusta nähneenä tai ehkä enneminkin kuulleena olin vähintäänkin melko varma siitä että sunnuntaina me oltais jo lääkärissä hakemassa kortisonia. Päätin leikkiä tyhmää.

Oikeassa olin. Sunnuntaina ennen sunnuntairavintolaa ja asuntoesittelyä me piipahdettiin K:n kanssa lastenlääkäriaseman päivystyksessä. Kuunneltiin yskää ja hengitystä, laitettiin K juoksemaan käytävää ja hyppimään ja kuunneltiin uudestaan. Päivystävä lastenlääkäri totes että on helppoa tunnistaa ne vanhemmat, jotka on kokeneet tän ennenkin, ne jotka tuo lapsen lääkäriin silloin kuin henki vielä kulkee ja vasta rasitus saa sen haukkomaan ilmaa – salaa röyhistin rintaa, mä tiesin. Annos kortisonia, ravintolaan, asuntoesittelyyn ja kotiin. Yö meni kivuitta.

päivystyksessä oli sunnuntaina rauhallista

Aamusta katselin kalpeaa poikaa. Silmänaluset oli tummat ja meno hitaanlaista, en muista koska se olis ollut näin harmaa. Laitoin opettajalle sähköpostia ettei K tule kouluun ja varasin ajan meidän omalta lastenlääkäriltä alkuillaksi, ajatuksena se että kurkunpääntulehduksessa hengitys ahtautuu yötä vasten. Yhdeksän jälkeen mittasin kuumeen... Eka lukema oli 37.8C. Puoliltapäivin 38.6C, ja kahden jälkeen oltiin jo lähempänä neljääkymmentä. Annoin sille annoksen panadolia ja se nukahti lopulta mun viereen sohvalle. Laitoin L:lle tekstarin ja sähköpostin ja soitin vielä perään että lähtis töistä ja hakis M:n bussilta, K:sta ei olis pysäkille – edes autossa. Seurasin K:n hengitystä ja harkitsin aika tiukasti lastenensiapuun lähtemistä.

tässä vaiheessa aamua syntyi vielä polkuja, kello ei ollut vielä yhdeksää


me katsottiin Tinttiä - huono valinta

lounaaksi ne jotka söi sai "Green Eggs and Ham" Dr Seuss:n synttäreiden kunniaksi





PNW:n kevät on arvaamaton... lauantaina satoi lunta, tänään päivää saattoi paistella t-paidassa

useimmat meistä riisuu vasta vessassa... O riisuu jo pihalla ja koikkelehtii housut nilkoissa sisään

Ennen viittä me istuttiin lastenlääkärin vastaanottohuoneessa ja assari kirjas muistiin viimeisten päivien tapahtumia. Lääkäri tuli ja katsoi ja kuunteli, ja totes että ennen kuin jatketaan yhtään mihinkään on henki saatava kulkemaan... ensin Ventoline, sitten happisaturaatio ja sen jälkeen keuhkokuvat. Tadaa... pojallahan on sen kurkunpääntulehduksen lisäksi bakteerin aiheuttama nopeasti etenevä keuhkokuume – hmm... ilmankos se oli aika kipeän oloinen, harmaa ja vaisu. Lisää kortisonia, kotiin mukaan ventolinea ja antibiootit. Se ei sit kai mee huomennakaan kouluun. Toisaalta tää lapsi on paljon mukavampi kun se on kipeenä ja sopivasti vähän vaisu. Yöksi otan sen meidän väliin, saa nähdä pitääkö yölläkin ottaa avaavia, vai kantaako nukkumaan mennessä otettu Ventoline yhdessä kortisonin kanssa aamuun asti. 









Kommentit

  1. Meillä Veikko sai keuhkokuumeen pari viikkoa sitten. Oli pelottava tauti mutta onneksi lyhytkestoinen antibioottien ansiosta. Paranemisia teillekin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä on liikkeellä. Pelottavaa on tai oli se että se tuli tosiaan muutamassa tunnissa :O

      Poista
  2. Näyttääpä tutulta naamarilta. Meillä ollut käytössä siitä asti kun tytär oli pienempi, muistaakseni 6kk, aina silloin tällöin kun keuhkoista on kuulunut rahinaa (nyt ei pitkään aikaan, koputan puuta). Pikaista paranemista! Ei ole mitään herkkua tuo sairastaminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui! Hengitysvaikeudet on vähemmän dramaattisia isommalla lapsella, ja tietysti oma koulutuskin auttaa suhtautumaan tilanteeseen rationaalisemmin. Muistan vielä kun O vauvana unohti hengittää syödessään - ahne jo silloin - ja meni säännöllisesti ihan siniseksi. lastenlääkäri neuvoi vaan taputtelemaan sitä poskille.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi