Siirry pääsisältöön

maailmanloppu lähestyy

Lauantaiaamu... viimeinen päivä lomaa, huomenna kotiin, maanantaiaamuna töihin. M on niin ahdistunut ettei se oikein voi edes pysyä paikallaan. Kiusaa ja tönii poikia, kiukuttelee, hakeutuu syliin, järjestää pelien nappuloita, saa raivareita mitä vähäpätöisimmistä asioista. Hetkeksi aina helpottaa kun jutellaan kahdestaan ja sit se palaa takaisin ahdistuksen syövereihin...

Onhan se iso muutos, ihan meille kaikille. Mä olen ollut kuitenkin viime syksyä lukuunottamatta kotona keväästä 2008, ja ajatus siitä etten mä olekaan aina läsnä on enemmän tai vähemmän pelottava itse kullekin. M näkee asian kuitenkin mustavalkoisesti ja sen maailmassa kaikki loppuu maanantaiaamuna. Uusi maailma on vaan pelottava ja kauhea, yksinäinen ja synkkä. Asiaa ei tunnu auttavan yhtään se että meillä on edelleen kaikki aamut ja seitsemästä iltapäivästä edelleen neljä jäljellä. Sitä ei lohduta yhtään että mun sijasta L on sitä vastassa bussilla – ei lastenhoitaja – eikä sitä lohduta sekään että se tosiasiassa joutuu olemaan ilman mua vain muutaman hassun tunnin... sen mielestä mä voisin yhtä hyvin kuolla huomenna.

Jopa L näkee painajaisia, sen unessa se on matkalla hakemaan K:ta koulusta, se on myöhässä eikä löydä koulua... tosiasiassahan bussi vie ja tuo pojan, ja vielä aamupäivällä.

Pojat suhtautuu muutokseen onneksi sisartaan rauhallisemmin. Toistaiseksi ne lähinnä kohauttelee olkiaan, eikä tunnu miettivän asiaa sen enempää... oikeastaan niin vähän että mä mietin pitäiskö mun istahtaa juttelemaan niittenkin kanssa ja vääntää rautalangasta mitä tää nyt tarkoittaa niitten kannalta.


Mä haluaisin taas kerran pikakelata aikaa, kelata siihen kohtaan missä me ollaan luovittu tän perehdytysajanjakson yli, siihen kohtaan missä uudesta on tullut tavallista ja me eletään sitä uutta arkea tavallisena arkena. Mä haluaisin ylittää pikakelauksella nää seuraavat viikot. Mä haluaisin päästä sinne, katsoa taaksepäin ja todeta että hyvinhän se meni. Ottaisin mukaan M:n ja näyttäisin sille; ”katso nyt, ihan hyvinhän sä pärjäät!”


maailmanhallintaa Mastermindin kautta

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anna R22. maaliskuuta 2014 klo 21.06

    Meillä tytöt on just tuollaisia, etteivät stressaa uusista jutuista. Tänne muuttokin oli ihan piece of cake. En siis sinuna stressaisi poikien suhtautumisesta sun töiden aloitukseen. Muutoksesta liikaa puhuminen voi tehdä siitä paljon isomman asian kuin se oikeasti on. Pojat on vielä sen verran pieniäkin, etteivät välttämättä edes ymmärrä mitä se äidin töihin meno tarkoittaa vaikka sitä heille selostaisikin.
    Sitä itsekin toivoisi joskus, että voisi hypätä ajassa vähän eteenpäin siihen kun kaikki on taas normaalia arkea.
    Mukavaa viimeistä lomapäivää!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a
6 kommenttia
Lue lisää

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi
Lähetä kommentti
Lue lisää

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän
2 kommenttia
Lue lisää