Siirry pääsisältöön

jeesus on perseestä

Osana ihmisyyteen taitaa kuulua inhimillinen tarve olla oikeassa. Tarve uskoa että se oma ratkaisu on paras ja että ne kaikki muut, jotka valitsee toisin tekee vähintäänkin virheen ja mahdollisesti jopa aivan totaalisen väärin. Joku tuo mielipiteensä esiin kuuluvasti, toiset taas tyytyvät seuraamaan sivusta,  vaikenemaan ja hämmästelemään hiljaa.

En itse poikkea tästä ryhmästä mitenkään, ja ihan yhtälailla huomaan hämmästeleväni sitä vanhempaa joka jättää viemättä lapsen terapiaan koska haluaa edelleen – viidettä vuotta – vaan seurata tilannetta, ja koska se leimaa lapsen. En voi ymmärtää miksi, ja olen rehellisesti sanottuna sitä mieltä että minä tarjoan lapsilleni paremmat eväät elämään tekemällä toisin. On tietysti mahdollista – ehkä – että sen toisenkin vanhemman ratkaisu toimii, ja että meidän lapset on ihan yhtä onnellisia ja tasapainoisia ja pärjääviä aikuisena tai jopa niin että se toinen lapsi on onnellisempi ja pärjäävämpi. Yhtälailla uskon rokotuksiin ja tänä aamuna kolmikko kävi hakemassa rokotteen kausi-influenssaan. Ajattelen että toisin valitseminen on mahdollista vain koska satumme elämään maailmassa jossa esimerkiksi polio ei enää uhkaa välittömästi lapsemme terveyttä. Jos voisit ottaisitko rokotteen ebolaa vastaan, vai katsoisitko kuulutko niihin jotka selviää? Maailma on täynnä toisten ihmisten valintoja jotka itse olisi jättänyt tekemättä.

Teini-ikäinen lapsi on voittamaton ja kuolematon. Sen vanhemmat on tyhmiä, eikä niillä ole minkäänlaista elämänkokemusta. Teini-ikäinen on valmis valloittamaan maailman, rakentamaan sen uudestaan, tekemään siitä paremman ja kauniimman. Se tietää kaiken paremmin. Se on nuori ja vahva. Hyvä että on. Hyvä ettei ne aina kuuntele meitä vanhoja pieruja, jotka jarruttelee. Hyvä että ravistelevat maailmaa. Hyvä että huutavat itsensä kuuluville ja kuultaviksi.

Useimmiten useimmille meistä käy vuosien saatossa niin että tulee lennettyä turvalleen kerran jos toisenkin. Kokemus kasvaa ja rinnalle astuu epäilys, epämääräinen tunne siitä että oikeita vaihtoehtoja saattaakin olla monta, piilevä pelko että jossakin kohdassa olis ehkä kannattanut valita toisin, tai että olis voinut valita toisin. Joku kääntää takkinsa, toinen kelkkansa suunnan. Kolmas kokeilee vähän yhtä ja sitten toista. Mitä useammin olen pyllähtänyt, sitä vähemmän uskallan olla absoluuttisesti mitään mieltä oikeastaan yhtään mistään. Kohautan olkapäitäni ja totean että tää sopii meille, joskus peruutan ja valitsen uudestaan.

Pieni ryhmä ihmisiä tuntuu ikääntyessään muuttuvan entistä absoluuttisemmiksi. Ne on vielä varmempia siitä että niitten valinnat on oikeita ja että ne kaikki muut on väärässä. Tähän kuuluu usein äänekäs tarve osoittaa muitten olevan väärässä ja voimallinen yritys saada ne kaikki väärässäolijat yhtymään oikeassa olevan oikeaan mielipiteeseen, onhan sulaa hulluutta tehdä mitään muuta.

Mun naamiksessa käydään kiihkeää keskustelua ateistin, uskovaisen ja papin välillä. Mä en oikeastaan näe mitään eroa näitten kolmen keskustelijan välillä, onhan tarve lähinnä osoittaa sen toisen olevan väärässä – keinolla millä hyvänsä. Ateisti puolustaa omaa kantaansa koulutuksella ja tieteellä, sillä että oikeasti älykäs ihminen ei voi uskoa Jeesukseen. Uskovainen lyö omilla aseillaan ja pappi yrittää välissä muistuttaa siitä että kristinusko on tuonut nykymaailmaan myös paljon hyvää. Ateisti ottaa aseekseen muut uskonnot ja uskovainen lyö naisten oikeuksien puuttumisella. Keskustelussa ei ole alkua, eikä loppua. En osallistu. Jään lähinnä pohtimaan keskustelun aloittajan tarvetta aloittaa tämä keskustelu. Miksi kyseinen henkilö kokee meidät uskovaiset niin loukkaavina ja ahdistavina? Mistä kumpuaa tarve todistaa meidän kaikkien olevan väärässä – imbesillejä? Idiootteja? Mistä nousee harhaluulo ettei uskovainen ihminen ihan yhtälailla voi uskoa tieteeseen ja koulutukseen? Miksi minä olen niin pelottava?

Käyn kirkossa. Luen raamattua. Autossa matkalla töihin laitan usein soimaan hengellistä musiikkia. Mulla on aikaa rukoilla. Käyn kahdesti kuukaudessa koulun rukousryhmässä. Lapset käy pyhäkoulua. Ne käy kesäisin seurakunnan raamattuleirillä. Me puhutaan Jeesuksesta ja sen pohjattomasta rakkaudesta. Yksi lyö toista autossa ja kolmas huutaa että se tekee syntiä, mä nauran hiljaa itsekseni. K kysyy että jos Jeesus ja Jumala on sama asia, niin onko Maria sit myös Jumalan äiti? Hyvä kysymys. Mun ystävät on ateisteja, kristittyjä, mormoneja, hinduja, muslimeita. Moni ei uhraa ajatustakaan näille asioille – ei ota kantaa tai edusta mitään. Mun lasten ystävät on ihan yhtälailla näistä edellämainituista perheistä ja ne puhuu omista ajatuksistaan keskenään omalla tavallaan.

Mä löydän kirkosta rauhan. Mä löydän rukouksesta sisäisen hyvän olon. Sen saman minkä uskon kaikkien niitten ystävieni löytävän jotka uskovat johonkin muuhun, yhteyden itseen ja luottamuksen siihen että elämä kantaa kuitenkin. Tunteen ettei ole yksin, ettei aina tarvitse olla niin vahva ja pärjäävä, saa pyytää apua, saa olla heikko. En ilmoita sosiaalisessa mediassa että kaikki muut on väärässä, ne on varmaan ihan yhtä oikeessa.


Jeesus ei ole perseestä, se on ihan jees.

rokotuksessa

Kommentit

  1. Mä olen ollut tuollainen militantti ateisti. Nuorempana (siinä nuoruuden kaikkivoipaisuusharhassa) kuvittelin, että rationaalisesti perustelemalla voisin saada väärässä olevat ihmiset ymmärtämään miten asiat oikeasti ovat. Vanhemmiten mielipiteeni ovat hieman pehmenneet. Ateisti olen kyllä edelleenkin, mutta enää en koe tarvetta vääntää asiasta. Ei ole millään lailla minulta tai keltään muultakaan pois, jos esimerkiksi sinä löydät uskosta rauhaa ja lohtua tai se saa olosi muuten vain tuntumaan paremmalta. Ongelmallisempia ovat tilanteet, joissa uskova kuvittelee, että oma tapa on ainoa oikea ja yrittää levittää sitä muillekin. Ja sitten on tietysti myös tilanteita, joissa oman uskon varjolla suorastaan vahingoitetaan sivullisia, kuten vaikka lasten pelottelu helvetillä, naisten alistaminen uskonnon varjolla, teach the controversy -tyypit tai vaikka homeopatiaa ainoaksi syöpähoidoksi suosittelevat ihmiset. Näidenkään kanssa en kyllä enää viitsi vääntää ellei nyt ihan lähipiiriin osu.

    Rokotteisiin suhtaudun hyvin positiivisesti, minusta rokotteet ovat ehkä hienoin keksintö ikinä ja niiden periaate on hieno: keho hoitaa itse puolustuksen, rokotteella vain opetetaan mitä vastaan puolustaudutaan. On käsittämättömän upeaa, että isorokko on saatu hävitettyä kokonaan ja monet muutkin taudit on saatu pois uhkaamasta lapsia täällä länsimaissa. Ebolarokotetta en kuitenkaan tässä vaiheessa ottaisi. Ebolan tartuntamekanismin takia en pidä sitä kovin realistisena uhkana länsimaissa, jolloin uhka ei ole riittävä kattaakseen uuteen rokotteeseen mahdollisesti liittyviä riskejä. Tietysti, jos olisin hoitoalalla, tilanne voisi olla eri. Sikainfluenssarokotteen sen sijaan otin, koska influenssa on paljon herkemmin tarttuva tauti ja vaikutti siltä, että sikainfluenssassa olisi ollut ainesta espanjantaudin veroiseksi maailmanlaajuiseksi tappajaksi. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt. Osasyy oli ehkä myös rokotekampanjoissa, sitä on vaikea näin jälkikäteen tietää. Mitä laajempi tautipohja, sitä todennäköisemmin syntyy entistä vaarallisempia mutaatioita. Siksikin olisi tärkeää hoitaa Ebola kunnolla Afrikassa eikä niinkään vielä huolestua sen leviämisestä länsimaihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heli tottakai tämäkin asia "goes both ways" ja itsekin koen hyvinkin ahdistavina sen ryhmän meitä uskovia, jotka syyllistävät muita toisenlaisista valinnoista tai tosiaan heiluttelevat sitä synnin ja helvetin piiskaa oikealle ja vasemmalle. Noin keskimäärin ehdottomuus miltei asiassa kuin asiassa on pahasta.

      Ebolaan ei toistaiseksi ole rokotetta ja heitin kysymyksen ilmaan lähinnä sillä ajatuksella että se nyt sattuu tällä hetkellä olemaan se konkreettisin uhka tällä saralla, se joka myös mun mielestä aiheuttaa paljon turhaa paniikkia median mässäillessä aiheella.

      Poista
    2. Joo, siis tiedän kyllä, että ebolarokotetta ei ole vielä. Toivottavasti sellainen saataisin kehitettyä pian. Kuitenkin, jos rokote saataisiin lähitulevaisuudessa kehitettyä, sen riskeistä ei vielä tiedettäisi mitään ja sitä olisi syytä testata ensin oloissa, joissa rokottamattomuuden riskit ovat ilmeiset ja suuret. Länsimaissa, erityisesti jos ei kuulu hoitohenkilöstöön, riski on tämän hetken tietojen mukaan aivan minimaalinen. Siitä olen samaa mieltä, että media mässäilee aiheella aivan liikaa ja paniikki on saavuttanut absurdit mittasuhteet. USA:ssa ilmeisesti vielä kertaluokkaa pahemmin kuin Suomessa. Ainakin luin Twitteristä vaatimuksia saada tietää Ebolalle altistuneen hoitajan kotiosoitetta sekä vaatimuksia sairastuneiden välittömästä eliminoinnista. Toivottavasti ovat kuitenkin vain harvinaisia äärireaktioita eivätkä kuvaa yleistä mielipidettä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän