Siirry pääsisältöön

kaikki ei ehkä selviä

Herään ulkona meuhkaavaan tuuleen joskus ennen viittä. Käännän kylkeä kerran, toisin ja kolmannenkin. Lopulta luovutan ennen puolta kuutta ja vaellan alakertaan. L on päässyt perille, se soittaa mulle Skypellä ja samalla tulee huhuiltua myös Anopin kanssa. Ennen puoltaseitsemää mulla on kurpitsateeleivät joo uunissa ja toinen kupillinen kahvia pöydänkulmalla.

En ole lukenut yhtään virallista uutista Suomen surullisista tapahtumista, erilaisia kolumneja ja blogikirjoituksia sitäkin enemmän. Kirjoituksia joissa äidin tekoa ymmärretään ja sit niitä toisia, niitä joissa äiti todetaan narsistiksi. En tiedä missä totuus on. En tiedä mitä siellä tapahtui. En tiedä miksi. Kukaan ei ihan tarkkaan tiedä miksi.

Tiedän että meidän sosiaalipolitiikan ja sosiologian proffa silloin joskus, sanoi meille nuorille opiskelijanplantuille, että kuka tahansa meistä kykenisi tietyissä olosuhteissa, tietyssä tapahtumaketjussa, nurkkaanahdistettuna tekoon jonka suoralta kädeltä tuomitsisi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin pystyn näkemään että näin on. Pystyn ymmärtämään että Irmelin ehkä tiesi mistä puhui.

Viimeisen kuuden ja puolen vuoden aikana olen ollut epätoivoinen. Olen ollut niin väsynyt etten jaksanut enää soittaa kenellekään. Niin väsynyt etten saanut enää nukuttua. Niin ahdistunut ettei elämästä tullut enää mitään. Olen jaksanut ja puskenut ja yrittänyt. Olen itkenyt ja ollut itkemättä kun itku ei enää tullut. Olen kerännyt lavuaarista hiustukkoja, olen pelännyt etten jaksa. Olen huutanut ja raivonnut. Olen käyttäytynyt kuin uhmaikäinen. Olen rikkonut astioita suutuspäissäni ja heittänyt L:llää tuolilla – se väisti, ja siitä on jos neljä vuotta. Olen miettinyt mitä tapahtuis jos lähtisin enkä enää koskaan tulis takaisin. Olen ajatellut että haluaisin lyödä. Olen ajatellut että haluaisin jättää sen vaan huutamaan. Olen rukoillut että saisin nukkua edes yhden kokonaisen yön tai olla rauhassa yhden kokonaisen päivän. Olen sanonut ystävälle puhelimessa toivovani joutuvani sairaalaan, siksi että siellä sais nukkua. Olen kysynyt miksi? Olen kysynyt miksi ei?

Ajanjaksosta huhtikuusta 2008 jonnekin kevääseen 2012 muistan pätkiä sieltä täältä. Onneksi on kuvia. Muistan väsymyksen ja epätoivon. Muistan ne niin vahvasti että kavahdan edelleen nähdessäni äidin ja sen sylissä vauvan, tai äidin ja sen pienen taaperon. Katson valokuvista minkälaista meillä silloin oli. Valokuvissa se näyttää kauniilta.

Muistan sen riidan kun L sanoi ettei se koskaan voi näitä rakastaa. Muistan että se sanoi ettei se halunnut kaksosia. Se oli se kerta kun heitin sen tuolin. Tiedän että se rakastaa niitä silti. Tiedän että sekin kulki oman jaksamisensa äärirajoilla monta vuotta. Tiedän että se pelkäs etten mä jaksakaan. Tiedän. Se tiesi et jos mä en jaksakaan kaatu meidän korttitalo, eikä kukaan enää pärjää. Muistan itse seisoneeni autotallissa ja huutaneeni sille etten ole onnellinen, ne sanat haluaisin edelleen ottaa takaisin.

Meillä oli haastava esikoinen. Meillä on edelleen haastava esikoinen. Me saatiin helpot kaksoset, tai siis ne oli helppoja kunnes K lähti liikkeelle joskus kahdeksan kuukauden aikaan. Ne hoidettiin, mutta niille ei ollut aikaa. M vei kaiken ja vähän päälle. Oli refluksia, mutta ei ollut allergiaa. Ne nukkui, mutta M ei nukkunut. Nyt meillä on kaksi erityislasta ja se kolmas joka käyt taas puheterapiassa ja josta mä jo näen et sen pitäis mennä taas fysioterapiaan. Se ei osaa edelleenkään niitä asioita joita sen pitäis. Se juoksee edelleen kuin kaksivuotias, se ei todellakaan seiso, saati hypi yhdellä jalalla, nelivuotiaan pitäis jo osata. Pitäis jaksaa varata aika K:n testeihin ja toimintaterapian evaluaatioon. Kohta kolme vuotta me ollaan laukattu Klinikalla ja lastensairaalassa ja terapiassa ja psykologilla ja psykiatreilla.



Koskaan en ole miettinyt että oikeasti vahingoittaisin lapsiani. Koskaan en ole ajatellut että tappaisin ne. Kertaakaan en ole ajatellut tappavani yhtään ketään, en edes itseäni.


Selvisin niistä vuosista. Kaikki ei ehkä selviä. Ehkä mulla oli lähtökohdat selvitä, en tiedä. Selvisin.





Kommentit

  1. Loistava kirjoitus rankasta aiheesta. Hatunnosto sinulle jaksamisestasi! Olet loistava äiti. Luen aina innolla blogiasi, kiitos siitä. Mia

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi