Siirry pääsisältöön

Unity Day – ”vain siksi että olen minä”

M:n koulussa on tänään Unity Day. Ne pukeutuu oranssiin ja kävin koulun säännöistä pikaisesti tarkistamassa voiko se laittaa päälleen sen viimekesän oranssin leiripaidan, sen missä lukee ”God made Me Awesome”. Sanoma ei voisi sopia päivään paremmin, mutta saako koulussa tunnustaa pukeutumisessaan uskontoa? Sääntöjen mukaan saa.

Tämän vuoden Unity Day nostaa pöydälle koulukiusaamisen. Näppituntumalta sanoisin ettei ongelma ole kovin suuri meidän koulussa, mutta jokainen yksittäistapauskin on liikaa. Yksikin niistä: ”läski, lehmä, ruma, tyhmä” lausahduksista tai huudoista on liikaa siinä missä kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminenkin. Tai se ohimennessä, kuin ”vahingossa” tönäisykin.

Äitinä mun pelko on yhtälailla että ne joutuu kiusatuksi, kuin että ne kiusaa. M puolustaa heikompiaan, M puuttuu rohkeasti vääryyteen ja kertoo pontevasti viidesluokkalaiselle pojalle kun se kiilaa pienen pojan ettei se voi etuilla jonossa. Mutta M:lla on vaikeuksia ymmärtää niitä lausumattomia sosiaalisia sääntöjä. Se ei ymmärrä tyttöjen välisiä pelejä eikä se osaa niitä pelata. Se muistuttaa mua, mäkään en ymmärtänyt miksi joku joka leikki mun kanssa puistossa ei tervehtinyt mua koulussa tai et miksi mä en päässyt mukaan leikkiin. Sillä on kuitenkin kavereita. Kun se istuu koulubussissa penkille, istuu sen viereen joku. Toivon ja rukoilen että sillä on koulussa kavereita myös jatkossa. Toivon ja rukoilen ettei sen tarvitse seistä pihalla yksin.

K on potentiaalinen kiusaaja. Se haluaa olla muitten silmissä hauska ja hakee huomionsa monesti kyseenalaisella tavalla. Eilen sain sen kiinni puistossa lällättämässä pienelle tytölle. Se kutsui sitä haisevaksi kakkavaipaksi. Kukaan ei osallistunut, yksikään ei nauranut. Oli vähällä ettei jannu saanut ympäri korviaan allekirjoittaneelta. Se marssitettiin pyytämään tytöltä anteeksi ja leikit loppui siihen. Sit me puhuttiin siitä miksi se mitä se teki oli väärin. Mä jäin miettimään miksi? Eikö se koe olevansa riittävä ilman?

Joku sanoo ettei se osaa kirjoittaa kiusaamisesta koska aihe ei oo koskaan koskettanut sitä. Mun on vaikeeta kirjoittaa tästä koska se edelleen, 24 vuotta koulun päättymisen jälkeen koskee. Koska ne arvet on edelleen tallella. Ala-asteella odotin et pääsisin yläasteelle. Yläasteella toivoin että lukio lopulta armahtaisi ja lukiossa tiesin että sitä on enää jäljellä kolme vuotta. Sen jälkeen olisin vapaa, ja niin olin. Lukion jälkeen mua ei ole koskaan kiusattu. Mua ei ole kiusattu keskiasteen oppilaitoksissa sen enempää kuin yliopistollakaan. Mua ei ole kiusattu työpaikoilla tai muuallakaan. Kiusaaminen jäi taakse kun kouluvuodet loppuivat. Olinko niin erilainen? Tuskin.

Ala-asteella olin kaveri Petrin kanssa. Kukaan muu ei ollut. Jengi heitti Petrin roskikseen välitunnilla eikä kukaan tehnyt mitään. Olin heikko ja pelkäsin että mä oon seuraavana roskalistalla ja käänsin Petrille selkäni. Liikuntatunneilla seisoin Kaarinan kanssa vierekkäin ja joukkueet kapteeneineen riiteli siitä kumman on pakko ottaa kumpi. Opettaja seurasi vierestä eikä sanonut mitään.

Yläasteella meidän luokan pojista kaksi heitti Kaarinan käytävän lattialle ja Kaarinan käsi murtui. Pojat joutui puhutteluun, mutta siihen se jäi. Toisen pojan isä titesi ettei hänen kullannuppunsa moista tekisi, että tyttö valehtelee. Ei se valehdellut. Mä seisoin vieressä kun se tapahtui. Me oltiin Kaarinan kanssa kavereita. Asuttiin samassa talossa ja leikittiin yhdessä. Lopulta en uskaltanut enää olla Kaarinan kaveri, halusin ”turvallisempaan” ystäväpiiriin. Tilalle tuli Hertta. Hertta oli hevoshullu. Sen äiti oli alkoholisti. Se asui niissä isoissa taloissa kadun päässä ja siellä oli paljon lapsia. Olin läski. Olin lehmä. Mun kanssa ei ollut hyvä puhua jos ei halunnut samaa leimaa itselleen.


Lukiossa kuuluin vähän kaikkiin ryhmiin, enkä oikeastaan mihinkään. Tiukan paikan tullen mut jätettiin aina ulkopuolelle. Lopulta sairastuin anoreksiaan. 

En oikeastaan tiedä miks just mua kiusattiin. Olin erilainen. Olin mutsin pukema. Halusin kuulua joukkoon, mutta en osannut. En tiennyt miten systeemi toimii. En osannut olla oikeanlainen. Olin outo. Halusin olla pidetty. Kukapa ei haluaisi. Entinen koulukiusaaja – ei mun kiusaaja, mutt ihminen joka muistaa olleensa kiusaaja - sanoi kerran kahvikupin äärellä että kiusaaminen on kiusattujen oma syy. Vedin kahvit niin syvälle väärään kurkkuun etten saanut sanottua mitään. Aikuisena tiedostan että myös kiusaaja tarvitsee apua, mutta että kiusaaminenko on uhrin omaa syytä? 


Kommentit

  1. Hieno ja koskettava kirjoitus! Kauhea tuo lausuma, että kiusaaminen olisi kiusatun syytä. Sehän on aina väärin ja kiusaaja syylistyy siinä pahantekoon. Toki jotkin asiat altistavat kiusatuksi joutumiselle, mutta eihän mikään toisen erilaisuus tms oikeuta kiusaamiseen. Ehkäpä tuo kiusaaja vain paikkasi alitajuista huonoa omaatuntoaan puhumalla noin kummia. Mun veljeä ja mun yhtä poikaa on kiusattu. Pojan kiusaaminen on nyt saatu suht koht aisoihin koulun KIVA-työnryhmän avulla. Kiusaaja ja hänen vanhempansa joutuivat säännöllisiin keskusteluihin ja välillä aina myös mun poikaa haastateltiin, mikä on tilanne. Kiusaajaa alettiin kiittää, kun se onnistui käyttäytymään hyvin. Tilanne on nyt aika hyvä, mutta kyllä sillä kiusaajalla jotain häikkää aina käytöksessä välillä ilmenee. Vaikea sanoa aina, missä menee raja ja mihin sanomiseen pitäisi puuttua, mutta onneksi tilanne on nyt ainakin paljon parempi kuin ennen.

    Mukavaa syksyn jatkoa teille! <3

    Mirkku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mirkku! Tottahan se on että apua tarvitsevat niin kiusaaja kuin kiusattukin. Monesti vanhemman on varmasti vaikeaa hyväksyä omaa lastaan kiusaajan asemassa.

      Poista
  2. Huh, vai on kiusatun syyta etta sita kiusataan! Muista omilta kouluajoiltani etta 80-luvulla juuri ketaan ei kiinnostanut jos jotakuta kiusattiin, ei ainakaan opettajia, valtasuhteiden haku talla tavalla oli ikaankuin hyvaksyttya. Jokaisen vanhemman tulisi myös sisaistaa etta se oma kullannuppukin voi olla potentiaalinen kiusaaja. Hyva kirjoitus Yksis!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi