Siirry pääsisältöön

mitä jumalalle joululahjaksi? lähimmäisenrakkautta?

Me ollaan lasten kanssa askarteluliikkeessä. Mulla on mielessä visio just tietynlaisista jouluvaloista jotka tahdon tehdä meidän olkkarin ikkunaan. Me ollaan menossa M:n kiipeilytunnille, tai siis M on menossa ja me ollaan menossa kotiin. M kulkee mun perässä ja jannut jossakin sen perässä. Ne kaikki hypistelee kaikkea ja aina välillä kuulen kun joku niistä sanoo; ”Mom, you gotta look at this...” M nykäisee mua hihasta ja mun eka ajatus on että se on löytänyt jotakin mitä se haluaa mun ihailevan, jokainen niistä kun tietää että meillä harvemmin ostetaan heräteostoksena leluja, saati sit joulukoristeita.

M on valmis kiipeilemään

Käännyn katsomaan tytärtäni ja se sanoo;”I have a lot to be thankful for... Like our home and my family and our cars.” Torstaina on kiitospäivä. Tiedän että jokaisen lapsen luokassa puhutaan kiitospäivästä, kiitollisuudesta ja pyhiinvaeltajista. O sanoi mulle aiemmin et se ei kauheesti välitä siitä pilgrimfoodista.

mun työpaikka
 - opin eilen et me ollaan yksi osavaltion kahdeksasta sairaalasta jossa ollaan valmistauduttu vastaanottamaan
Ebola-potilaita, minä mukaanlukien

Vastaan M:lle että se on ihan oikeessa, kerron että meidän perheellä on paljon sellaista mistä pitäis muistaa olla kiitollinen, meillä on perhe ja rakkautta, lapsilla kaksi vanhempaa. Meillä on ruokaa pöydässä, meillä on kaksi autoa ja koti, kaksi työpaikkaa, lapsilla jokaisella koulunsa, meillä on niin paljon enemmän kuin mitä me oikeesti tarvitaan. Me voidaan mennä lääkäriin joskus turhaankin, eikä se meidän maksama osuus aiheuta sen kummempaa tuskaa. Kun tiskikone menee rikki me ostetaan uusi. Meillä on rahaa ja varaa tehdä monia asioita sen kummemmin miettimättä niitä, siitä on syytäkin olla kiitollinen.

K tänään lääkärissä

Me puhutaan siitä miten halu ja tarve on kaksi erillistä asiaa, että loppujen lopuksi ihminen ihan oikeesti tarvitsee aika vähän, vaatteet, ruokaa, suojaa ja turvaa, rakkautta, terveyttä ja mahdollisuuden käydä koulua tai tehdä työtä. M saa kasvaa ympäristössä ja perheessä jossa se ei suoraan törmää köyhyyteen ja turvattomuuteen oikeastaan missään. M:n koululla on koulutilaistoissa se pyöreä kymppi. Vuoden 2012 tilaston mukaan M:n koulussa oli kaksi lasta jotka saivat kouluaterian ilmaiseksi tai alennettuun hintaan. En löytänyt uudempaa tilastoa, mutta uskoisin ettei lukema ole mitenkään radikaalisti muuttunut.

sairas lapseni katsoo telkkarista Lumiukkoa
Kerron M:lle että olen ilmoittanut meidän perheen sen koulun jouluprojektiin. Kerron että meidän perhe lahjoittaa joululomaruuat perheelle jolla ei ole varaa ostaa ruokaa. Siis ei jouluateriaa, vaan tarvikkeet aterioihin koko joululoman ajaksi. M katsoo mua, se miettii hetken ja toteaa sit et sehän on hienoa et me voidaan auttaa niitä joilla ei ole yhtään rahaa. Mä vastaan että niin on. Se kysyy et onks tää ”pantry pack thing” ja mä vastaan et joo. Viime viikolla M kantoi kouluun omenasosetta repullisen, ennen Halloweeniä se vei Pantry packin laatikkoon kaksi kassillista oransseja ruokia. M on konkari ruokalahjoituksissa. Sit kerron sille että mun jokaisesta palkasta menee yhden tunnin palkka varattomien lasten terveydenhuoltokuluihin. Kerron että me lahjotetaan joka kuukausi rahaa kirkon kautta erilaisiin hyväntekeväisyyskohteisiin, tarkennettuna autististen lasten terapiatarpeisiin. Kerron että lasten käytettyjä vaatteita ei meillä myydä eteenpäin, vaan ne lahjoitetaan niille jotka tarvitsevat vaatteita – L laski just verotusta varten että tänä vuonna me ollaan tehty vaatelahjoituksia liki tuhannen taalan arvosta.

Mä odottelen autossa et M pääsee koulusta

Usein mietin että pitäis auttaa enemmänkin, mutta toisaalta niistä pieneltä tuntuvista asioista kasvaa yhteenlaskettuna aika paljon apua. Miten sinä autat niitä joilla on vähemmän? Vai autatko? Autatko ihmisiä lähellä vai kaukana? Itse koen niin että autan ensin mieluiten niitä jotka on tässä lähellä. Jos joskus vielä koittaa se päivä ettei Yhdysvalloista löydy enää yhtään avuntarvitsijaa suuntaan avun maan rajojen ulkopuolelle. Koetko että se on Suomessa yhteiskunnan tehtävä? Haastan "Oisko tulta" blogin bloggaamaan joulukalenterissaan antamisesta!


Kommentit

  1. Itse autan kauheen vähän ja se nolottaa... :/ mitä teen oikeestaan on, että töissä, autan meidän kehitysvammasia asiakkaita. Tää ei siis kuulu mitenkään mun työkuvaan, mutta etsin, kerään ja pakkaan heille myyjänä ostokset, niin kuin eräs toinenkin meidän myyjä.
    Muut sitten ei, kun ei heille kuulu ja tää kiireyttää liian paljon kuulemma työpäivää. Niinhän se tekee, mutta nää herrat kun ei ole saanut rahoitusta avustajaan :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä turhaan nolostele, apua se käytännön apukin on :)

      Poista
  2. Olipa ilahduttavaa lukea teidän perheen auttamisprojekteista! Tosi hienoa sekin, että lapset oppii anteliaisuutta ja empatiaa jo pienestä! :)

    Itse olen toki iloinen, että Suomessa maailmanlaajuisesti ajatellen tuetaan ja autetaan ihan yhteiskunnankin taholta aika hyvin vähävaraisia ja syrjäytymisuhan alla olevia. Silti se ei minusta mitenkään poista sitä asiaa, että meidän kaikkien tulisi osoittaa lähimmäisenrakkautta ja anteliaisuutta. Itse olen pitkään, jo aika nuoresta, lahjoittanut säännöllisesti hyväntekeväisyyteen. Tapoja: Rahalahjoituksia eri kohteisiin niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Lahjoituksia myös oman seurakuntamme kautta mm köyhille ja sairaille Moldovassa. Ostamme myös säännöllisesti ruokatarpeita varhaisnuorison hengellisen toiminnan ja virkistäytymisen iltoihin. Esikoisemme on sitten siellä vapaaehtoistyössä usein päävastuussa keittiössä kokkaamassa vielä itseään nuoremmalle porukalle.Lahjoitan myös lasteni vaatteita hyväntekeväisyysjärjestöille.Joskus olen avustanut taloudellisesti vähävaraisia ystäviänikin. Patmoksen Suomessa organisoima, mutta sinänsä kansainvälinen joulunlapsi-keräys on myös yksi sydäntämme lähellä oleva lahjoitusmuoto.

    Suurin osa ystävistäni on uskovaisia ja aika lailla kaikki heistä auttavat toisia ja osallistuvat hyväntekeväisyyteen ja jonkun seurakunnan vapaaehtoistoimintaan toisten hyväksi. Se on ihan sellainen elämäntapa ja luonnollinen asia niissä porukoissa, joissa minä ja perheemme pyörimme. Auttamisesta tulee hyvä mieli. Sitä kokee myös itsensä hyödylliseksi ja auttaminen lähentää myös suhdetta Luojaamme ,

    Kiittos tästä ihanasta bloggauksesta tärkeästä aiheesta ja mukavaa joulun odotusaikaa! :)

    T: Mammuska

    VastaaPoista
  3. Kiitospäivä tuntui musta aluksi todella omituiselta juhlalta, mutta kun siitä on enemmän keskustellut paikallisten kanssa, se on ruvennut tuntumaan jotenkin tosi kauniilta ajatukselta. Liian harvoin ihmiset pysähtyvät miettimään, mikä heillä on hyvin ja mistä voi olla kiitollinen.

    Mä itse lahjoitan rahaa kansainvälisille järjestöille, koska tiedän, että kaikkein huonoiten asiat ovat Länsimaiden ulkopuolella, ja siellä sillä rahalla on eniten vaikutusta. Musta on kiva ajatella, kuinka monta lasta saadaan kouluun tai taloa uudelleenrakennettua, ja Länsimaissa vastaavan tasoisia ongelmia ei ihmisillä edes ole. Suomalaisille järjestöille lahjoittaessani painotan enemmän ympäristöä (= Itämerta), koska tuntuu, ettei valtio pidä siitä tarpeeksi hyvin huolta. Ja todellakin toivon, että Suomessa yhteiskunta pysyy tahona, joka lähtökohtaisesti huolehtii ihmisten auttamisesta, koska yksityisillä ihmisillä on taipumus lahjoittaa kohteille, jotka ovat "kivoja" tai "söpöjä". Lahjoitusperustaisessa maailmassa rakennetaan kyllä lastensairaaloita, mutta esimerkiksi alkoholistit tuskin saisivat tarvitsemaansa apua.

    Mutta oli auttamistapa tai -kriteerit mitkä tahansa, niin pääasia, että auttaa! Kiitos siis siitä, että tekin ajattelette noin paljon muita! Ja toisin kuin Mammuska vihjaa, minulla ystäväpiirissä ihmiset osallistuvat hyväntekeväisyyteen uskovaisuuden tasosta riippumatta, juurikin koska siitä tulee ihan kaikille hyvä mieli. :)

    VastaaPoista
  4. Hei Jenni! Sulla on monia hyviä ajatuksia ja tapoja auttaa. Omasta mielestäni en kyllä vihjannut mitään, ei ollut ainakaan tarkoitus. Tiedän kyllä myös ateisteja, jotka miettivät paljon eettisiä asioita ja lahjoittavat paljon köyhille ja luonnonsuojeluun. Kerroin vain omasta tilanteestani. Satun nyt vain olemaan seurakunta-aktiivi ja ystäväpiirini koostuu pääasiassa toisista uskovaisista eri yhteisöistä ja seurakunnista. Käyn paljon esim yhteiskristillisissä tilaisuuksissa. Olen vain tottunut, että lähes
    kaikissa tilaisuuksissa, joissa käyn, kerätään rahaa köyhille ja sairaille niin Suomeen kuin ulkomaillekin ja ihmisiä kannustetaan auttamaan ja kehittämään lähimmäisenrakkautta.

    Arvomaailmani perustuu Raamatun sanomaan samoin lähiystävieni. Raamatun opetusten mukaan Jumala on rakastava ja antelias ja hän toivoo ja kannustaa jo Raamatun opetustenkin kautta siihen samaan ajattelutapaan ja elämänasenteeseen seuraajiaan. auttaminen tuntuu siis jo tästäkin syystä meistä uskovaisista yleensä normaalilta ja tärkeältä asialta.

    Mutta en kiellä ollenkaan sitä asiaa, että vaikkapa agnostikoilla ja ateisteillakin tai lähes minkä muun aatteen tahansa edustajilla voi myös olla hyvin antelias ja hyväntekeväisyyttä tärkeänä pitävä elämänasenne. Ja monilla onkin. Kerroin vain omasta ja ystäväpiirini elämänasenteesta ja tiedän, että ainakin meillä Raamatun opetukset aiheesta pitävät tätä tärkeää auttamisasiaa jatkuvasti esillä ja mielessä. Ja kun tilaisuuksissa, joissa käymme, tarjotaan jatkuvasti tapoja ja kanavia auttaa, niin niihin tulee helpommin tartuttua kuin, jos auttamistavat eivät olisi niin paljon luonnostaan omassa elämässä esillä. Helpostihan sitä ihminen aikoo kaikenlaista, mutta se voi jäädä ja unohtua kaiken kiireen keskellä, joten on hyvä, jos auttamisasiaa pidetään jollain muotoa jatkuvasti selkeästi esillä omassa elämänpiirissä.

    Olen kokenut myös hyväksi jutuksi sen, että niillä seurakuntamme jäsenillä, joilla on taloudellisesti tiukempaa, on tarjolla mahdollisuuksia auttaa vapaaehtoistyössä mm vapaaehtoistyöntekijänä kirpputorilla, jonka tuottoa ohjataan mm Moldovian ja Suomen vähävaraisilla. Osa taas auttaa tapaamalla yksinäisiä vanhuksia tai tarjoamalla seuraa kuntoutuville alkoholisteilla tai yksinäisille maahanmuuttajille tai hoitamalla säännöllisesti yksinhuoltajien lapsia, jotta vanhempi pääsee välillä tuulettumaan tai lepäämään.

    Auttamismahdollisuuksia on monia. Itse olen ollut innostunut hengellisten piirien laajoista ja hyvin organisoiduista auttamismahdollisuuksista. Ihminen puhuu yleensä itselleen tutuista asioista. Jotkut muut voivat olla sitten innostuneita joittenkin muitten aatepohjaisten tai sitoutumattomien tahojen auttamistavoista. Kaikki auttaminen on aina plussaa ja en siis yrittänyt vihjata, että vain uskovaiset auttavat.

    Nyt kun aloin pohtia asiaa tarkemmin, on toki niinkin, että hedelmistään puu tunnetaan ja kyllähän se kertoo aina ihmisestä hyvää, jos hän haluaa auttaa ja toteuttaa sitä elämässään. Ja kun Raamatun opetuksia tutkii, niin kyllä uskon ja rakkauden Jumalaan ja lähimmäisiin Raamatun opetusten mukaan tulisikin näkyä pyrkimyksenä käyttäytyä itsekin rakkaudellisesti ja auttaa toisia.

    Mutta totta kai myös ateistit, agnostikot ym ihmiset voivat myös olla lähimmäisenrakkautta osoittavia ja empaattisia ja auttamishaluisia. Toisaalta on olemassa myös aatesuuntauksia, joissa halveksutaan auttamista ja ajatellaan, että jokaisen pitäisi pärjätä itse ja parempi vaan, että evoluutio karsii heikot ja huonosti selviytyvät ja voittajatyypit jäävät eloon jatkamaan sukua ja ihmiskuntaa. Onneksi suurin osa ihmisistä ei edusta ajattelultaan esim tälläistä äärimmäistä kantaa. Mutta ei siis voida poissulkea sitäkään asiaa, että kyllä ihmisen aatemaailma ja uskontokin voivat vaikuttaa siihen miten auttamishaluinen tai -haluton kukin on. Esim Nietzsche kirjoituksineen ja hänen filosofisen ajattelutapansa kannattajat eivät ole olleet kovin auttamishaluisia asenteiltaan.

    T: Mammuska

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi