Siirry pääsisältöön

oodi yksinhuoltajille

L lähti keskiviikkona. Sen jälkeen meillä on sattunut ja tapahtunut… sohvassa ne kaksi reikää, nojatuolissa reikä, yöpaidoissa ne reiät saman systeemin seurauksena, M:n silmälasit rikki, M:n hammasharja kateissa, K:n hammasharja jätetty päälle ja siitä patterit tietty loppu. Kaikki hengissä, sairaalaa ei oo tarvittu vielä kertaakaan ja sohvakalustoa lukuunottamatta kaikki pikkujuttuja. Loppupeleissä sohvatkin on kuitenkin vaan sohvia ja korjaukseen on toistaiseksi käytetty liimaa, jatkossa myös korjausteippiä. Uusia ei kannata ostaa vielä huolimatta siitä et eemeli noin keskimäärin tekee jokaisen metkunsa vaan kerran.

Yöllä mun vieressä oli kolme lasta ja koira. Oli ahdasta. Kaksi kolmesta lapsesta heräs kuudelta. Illalla pakkailin roskiksia ja kierrätysastioita ja puutarhajätteitä. Eilen aamulla siivosin. Autot seisoo tallissa ja pihalla likaisina. Jatkuvasti kaipaan sitä toista aikuista. Huomaan taas kerran miten paljon se tekee, ihan noin huomaamatta. Kaipaan sitä et vois jutella, et vois jakaa harmin ja ilon ja kaiken. Sen että voitin pukuskaban juhlissa, ja että ne avaa kirkossa erityilapsille oman ohjelman, ja että ulkona vaan sataa ja sataa ja sataa.



Laitan ne aamulla kouluun ja illalla nukkumaan. Siinä välissä kuuntelen huolet ja murheet, kannustan ja toimin poliisina. Jaan rangaistuksia, kannustuksia ja ohjeita. Laitan ruokaa ja korjaan pöytää. Tyhjennän ja täytän tiskikonetta – onneks on taas tiskikone. Käyn kaupassa. Pesen pyykkiä. Tuon ja vien, ja tänään taas odotan jannujen kanssa puolitoistatuntia M:n kiipeilyn loppumista kun kotiinkaan ei kannata ajaa vaan hetkeksi.


Kaipaan ja ikävöin. Lapset kaipaa ja ikävöi. Aikataulut menee ristiin eikä keritä puhumaan. Silti meillä on olemassa se toinen aikuinen. Se joka tulee kotiin taas keskiviikkona. Se joka sit taas kuuntelee ja on olemassa, se joka käy kans kaupassa ja tuo ja vie ja siivoaa ja laittaa ne roskat. Se joka odottaa mua kun tuun töistä ja kuuntelee mun jutut. Se jonka kanssa voi huokaista yhdessä ja juoda lasin viiniä. Se joka jakaa mun elämän mun kanssa. Mun ei tarvitse tällä viikolla ajatella mistä me saadaan leipää pöytään. Lapset ei ole hoidossa yötämyöten jotta mutsi pääsee töihin. Mun ei tarvitse hakea yksinhuoltajan avustusta ruokaan ja lasten päivähoitomaksuihin. Olen "yksin" kolmen lapsen kanssa viikon. En ole yksinhuoltaja. Onneksi. Nostan hattua niille jotka on. 

syksyn eka Pumpkin Pie



Kommentit

  1. I feel you :) Oma mies on juurikin siellä Redmondissa töissä tämän viikon. Sitä aina itsekin tajuaa kuinka paljon puoliso auttaa arjessa, kun kaikki pitää tehdä itse. Pitäisi muistaa välillä arjen keskellä arvostaa ja kiittää omaa miestä.

    VastaaPoista
  2. Joo, itsekin olen tosi kiitollinen, etten ole yksinhuoltaja vaan on se mies ja läsnäoleva isä lapsille. Matalapalkkaisena yksinhuoltajana en voisi asua omakotitalossa, ostaa lapsilleni niin tasokasta ruokaa ja niin hyviä vaatteita kuin nyt. En voisi antaa niitten harrastaa kaikkea sitä, mitä ne nyt voi.

    Ja sitten se henkinen puoli: on hyvä , kun isäkin leikkii ja pelaa lastensa kanssa ja saa jakaa huolet ja paineet ja sitten välillä toki nauttia sen rakkaan seurasta kaksinkin.

    Täytyy kyllä todella nostaa yksinhuoltajille hattua siitä, miten ne jaksaa ja vaikeassa tilanteessa vielä yleensä yrittävät parhaansa! Ja itse voi vaan toden totta olla kiitollinen siitä puolisostaan! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän