Siirry pääsisältöön

ruuhkakakkaa

Mä uskon, ja luulen että joudun tunnustamaan eläväni niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Kuten jo useampaan kertaan on tullut mainittua, mä inhoan kyseistä ilmaisua ja haluun ajatella eläväni vaan elämää pienten – tai kohtuullisen pienten – lasten kanssa, mutta kyllä tää aina hetkittäin vähän kohtuuttomalta kaikessa kohtuullisuudessaankin tuntuu.

Torstaina työtoveri kysyi voinko vaihtaa sen kanssa työvuoroa. Kaivan laukusta kalenterin, nostan kädet pystyyn ja totean että ne päivät kun en tee töitä on melko tarkkaan pyhitetty kaiken maailman lääkäreille ja terapioille ja lasten harrastuksille. Jos ei mitään muuta, niin ainakin oon vapaaehtoisena jonkun lapsen koulussa. En voi vaihtaa, siis en voi vaihtaa ilman että joudun peruuttamaan tai siirtämään sekalaista määrää kaikkea muuta. Tänään saan sähköpostin M:n musiikinopettajalta. Siinä kerrotaan että joulujuha on perjantaina, joulukuun 19. klo 14. Kivaa, olen töissä. En pääse. En pääse mitenkään, enkä millään ilveellä. Sattuneista syistä en voi niin vaan vaihdella niitä työvuoroja.

Ensi vuonna ne on ainakin samassa koulussa, kaikki kolme. Parhaassa tapauksessa saan maksaa $600/kk siitä ilosta että ne on samaan aikaan, samassa koulussa. Ilmaiseksi saa sekalaisen aikataulun pieniä hetkiä satunnaisessa järjestyksessä. On hetkiä jolloin se tuntuu pieneltä rahasummalta.

***

M on palannut meidän sänkyyn. Aamuviideltä seurueeseen liittyy K ja viidestä varttiavaille seitsemään esitän nukkuvaa oikealla kyljelläni, kunnes kuullessani yksinäisyyteen heränneen O:n itkun nousen ja riennän lohduttamaan pelokasta lasta.

M jää kotiin. Sillä oli illalla vähän lämpöä, ääni viikon nuhan jälkeen enemmän ja enemmän käheänä ja kurkkukin tosi kipeenä. Laitan sähköpostin opelle ja koulusihteerille, ja soitan poissaolopuhelinnumeroon. M:n nukkuessa pakkaan K:n koulubussiin 08:07 ja vähän myöhemmin O:n L:n kyytiin. Aamu tuntuu leppoisalta koska L vie O:n ja mun tarvitsee pakata vaan kaksi eväslaatikkoa.

Uninen M valuu alakertaan käheine äänineen yhdeksän jälkeen. Tenttaan sen vointia hetken, samalla kun se keikkuu mun sylissä ja varaan sille lääkärin. Saan ajan 11:10. lasken mielessäni että jos me poimitaan K sen koulusta koulun päättyessä klo 11. meidän pitäis ehtiä hyvin lääkäriin ja lääkäristä hakemaan O klo 12.

Me syödään M:n kanssa aamiaista, pelataan pari erää hirsipuuta ja vähän Angry Birds versiota vanhasta kunnon Kimblestä. Mun lapsi saa sairastaa ainakin aamun. Suihkuun hyppään kymmeneltä ja M hyppää sinne mun perässä. Voitelen ja sivelen meidät molemmat paksulla rasvalla ja kuivaan M:n tukan hiustenkuivaajalla. Alakerrassa pakkaan pikaisesti meille mukaan lounaan ja me ollaan autossa sopivasti klo 10:42.

K marssii ulos luokastaan opettajansa käsipuolessa 10:58. Se juoksee mun syliin ja me kävellään autolle. Matkanvarrella on tietyö ja me ollaan lastenlääkäriasemalla 11:07. Lääkäri on myöhässä. Me odotetaan ja odotetaan ja odotetaan ja lasketaan M.n ja K:n kanssa kolmeenkymmeneen ainakin kymmenen kertaa samalla kun mä viluilen kelloa huolestuneesti. Lääkäri saapuu vihdoinkin paikalle klo 11:40 ja toetaa että kyllä vaan, sillä on laryngiitti. Lääkkeeksi sairaanhoitaja kiikuttaa tovin odottelun jälkeen kortisonia.

Me ollaan autossa 11:53 ja kurvataan talla pohjassa O:n koululle. Luokkaa talutetaan ulos opettajan johdolla just kun me saavutaan paikalle. Jannu autoon ja lounaalle Whole Foodsiin. Meillä on ruhtinaalliset 25 minuuttia kerätä pakolliset ostokset ja syödä lounas. Meidän pitää olla klinikalla varttia vaille yksi.

Päivän aikataulut toimii ainakin toistaiseksi loistavasti ja me kurvataan klinikan pihaan 12:43. Mä ilmoitan tiskillä et me ollaan siellä O:n toimintaterapian evaluaatiota varten ja koordinaattori kantaa mulle pumaskan papereita täytettäväksi. M lukee kirjaa ja jannut leikkii. Vähän vaille yks O:n puheterapeutti tulee kyselemään kuulumisia ja mä kerron sille mihin tulokseen oon viikossa tullut O:n änkytyspäiväkirjan kanssa, yllätys, yllätys jannu änkyttää vain ja ainoastaan stressaantuneena, paineen alla – kiire puhua - tai silloin kun sillä on paljon ja tärkeetä asiaa. Suurin ongelma on se että se lakkaa yrittämästä ja päätyy olemaan hiljaa jos mä en ole raivaamassa sille ja sen asialle tilaa ja tietä.

Tuttu toimintaterapeutti tulee tasan yhdeltä. Me jutellaan ensin, ja sit ne lähtee tekemään testejä. Klinikan odotushuoneessa kuluu tovi jos toinenkin. K riehuu ja tappelee ja sit me luetaan kirjoja. Välissä mä neulon ja täytän kaavaketta jossa on vaatimattomat 125 kysymystä O:n sensorisesta integraatiosta. M käy hakemassa koordinaattorilta saman prujun ja ryhtyy täyttämään sitä itsensä osalta. Lopulta ne palaa odotushuoneeseen joskus puoli kolmen aikaan ja me jutellaan vielä testeistä ja huolenaiheista ja raportoinnista.

Kello on lopulta kolme siinä vaiheessa kun me istutaan autossa. Vaihtarit on joko ajaa kotiin, syödä siellä välipalaa ja sit palata takaisin kulman taakse M:n kiipeilytuntia varten. Me päädytään jäämään. Ajan sinne Kiipeilypaikan kulmille ja me syödään siellä välipalaksi maidotonta jogurttijäätelöä, ostetaan vaatekaupasta M:lle kiipeilyvaatteet sen omien ollessa kotona ja mekossa on vaikeeta kiivetä ja kavuta. Me ehditään vielä pikaisesti karuselliin ennen kuin me lampsitaan kiipeilysalin ovesta sisään. K on tässä vaiheessa aivan tiltissä ja mä oon valmis vääntämään siltä niskat nurin. Mä kaivan M:n kanssa sille hyllystä kiipelykenkiä ja luovutan kaksikon suhteen, suljen niitten aiheuttaman häiriön jonnekin taka-alalle ja toivon et ne olis jonkun muun lapsia.

16:30 alkaa M:n kiipeilytunti ja me palataan poikien kanssa autolle. Ne saa alkajaisiksi aikaan riidan siitä mitä musiikkia me kuunnellaan. Me ajetaan ruuhkaliikenteessä kotiin ja jossakin vaiheessa huomaan O:n nukahtaneen. Postilaatikko on tyhjä, koti on kylmä ja pimeä. Kello on 17:10. Olen sulkenut kotioven aamulla 10:40. Tänään on M:n sairaspäivä, sellaista rentoa ja löysää. Vähän unista. No ei tosiaan ole.

Unestaan herätetty O vetää pultit ja ilmoittaa et sillä on kylmä ja nälkä ja et sen elämä on kauheeta. Me vaihdetaan yhdessä yläkerrassa päälle kotivaatteet, laitetaan pyykkikone taas kerran päälle ja tyhjennetään kuivausrumpu. Laitan pojille päälle telkkarin ja siirryn alakertaan maustamaan paahtopaistia.


Soitan muutaman puhelun, maustan paistin, tarkistan sähköpostit, seuraan naamiksesta naapuritoraa ja avaan oluen. L ja M tulee kotiin hetken ennen seitsemää. L avaa itselleen oluen, M tekee viikonlopun läksyt ja mä päätän että se ”sairastaa” huomennakin. Toivottavasti paremmalla onnella.


Kommentit

  1. on toi tiukkaa vääntöä: nuo siirtymät paikasta toiseen ja vielä niin, että aina on otettava koko lauma mukaan tai mietittävä niiden kohtalot...! Siinä ei totisesti kaipaa mitään ylimääräisiä käännöksiä tai muiden myöhästymisiä.
    Olet kyllä aika superäiti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marika! Mä jotenkin salaa kärsin siitä että mun "vapaapäivänä" aamut alkaa aikaisin ja päättyy lopulta illalla myöhään kun haluisin aikaa vaan olla ja leipoa ja leikkiä ja vaikka ulkoilla. Sekä maanantait että tiistait on tällaisia päiviä ja kotona ollaan vasta seiskan aikaan illalla :(

      Poista
  2. juuh, vapaapäivinä ei saisi olla aikatauluja, eikä mitään muutakaan kovin tarkoin suunniteltua tekemistä.
    Vaikka on ne sekopäiset päivätkin omalla tavallaan ihan hyviä, joskus parempiakin kuin sellaiset wannabe-pullantuoksuiset päivät, jotka päättyvät enimmäkseen turhautumiseen :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi