ihan valmis

Aamulla kurvaan koulun kautta ja tipautan koulusihteerille sen monisivuisen raportin meidän pellavapäästä. Erityisopetustiimi aloittaa vasta ensi viikolla, mutta lukekoot kun ehtivät, koulun alkaessa lienee parasta pitää palaveri jannun erityisopetussuunnitelmasta. Psykologin mielestä tiimiin pitää lisätä ”behaviorist”, en tiedä onko meidän koulupsykologi behavioristi vai löytyykö sellainen ehkä jostakin muualta koulupiiristä. Keskityn olemaan huolehtimatta, keskityn intensiivisesti luottamaan. On hoitanut asiat ennenkin. Samalla mainitsen M:n kädestä ja koulusihteeri pyytää kertomaan miten koulu voi helpottaa kipsikäden vuoden aloitusta. Lupaan palata asiaan tavattuani ortopedin, ja kuultuani puhutaanko tässä viikosta, kahdesta vai kuudesta.

Takapenkillä M valittaa kipeää kättä ja tajuan unohtaneeni anta sille kipulääkkeen. Minkä värinen kysyn tytöltä, ja se vastaa että oranssi. Kaivan auton keskikonsolista panadolia ja lupaan antaa jotakin tiukempaa heti kun päästään kotiin. Maanantaina meillä on aika ortopedille. Lähin lastenortopedi jolle sai ajan siihen viiden päivän ikkunaan löytyi 82km:n päästä, samaa kaupunkiahan sekin on, samassa metropolissa eikä me ajeta edes laidasta laitaan vaan puolivälinpaikkeilta etelään, eikä edes eteläismpään laitaan. Matkat vaan on pitkiä. 

M ei tarvitse enää kuvaa, se osaa kertoa kivun värin suoraan

Tällä kertaa me ajetaan vaan ihan lähelle, 22 km:n päähän. Matkan aikana pysäytän auton neljästi tienlaitaan ja ilmoitan jatkavani vasta kun äänentaso autossa on laskenut sellaiselle tasolle etten pelkää ajavani ulos tieltä.

Koko päivää värittää kitka, tiedättehän, sellainen jatkuva riitely ja kinastelu ja lopulta allekirjoittanutkin on kärttyisä. Niin kärttyisä että tarttuu vähintään joka kolmanteen viritettyyn koukkuun ja tuntuu siltä että ne ihan tahallaan ja tarkoituksella kokeilee koska a) itken b) raivostun c) karkaan. Koulun alkuun on reilu viikko ja tunnelma alkaa kiristyä. M stressaa uutta luokkaa ja uusia opettajia. Pojat stressaa uutta koulua kokonaisuudessaan. Mä stressaan erityisopetussuunnitelmia ja tunnelma on kokonaisuudessaan vähintäänkin käsinkosketeltava.

Ennen kuin me ehditään kotiin mä puren hammasta jotten heittäytyisi lapseksi lasten joukkoon. M valittaa kättään, O valittaa nälkää ja K riehuu. M:n käsi on varmasti ihan sairaan kipeä. O on just syönyt lounasta ja K nyt riehuu aina. Tänään se vaan käy hermoon – pahasti. Keskityn olemaan rakentava ja luova. Keskityn olemaan räyhäämättä. Nostan veljeään mätkivän O:n tyhjän kassatiskin päälle odottamaan. K läiskäisee M:aa murtuneeseen käteen ja pyytää anteeksi jo ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan. Silti samaan aikaan kun maksan kauppalaskua M itkee, O keikkuu kassatiskin päällä ja K ryömii lattialla. Kaupan kassa kysyy multa jotakin eikä mulla ole harmaina aavistustakaan siitä mitä se puhuu. Onneksi meidän lounasseura, Kummitäti T ottaa tilanteen haltuun ennen kun mä oikeesti itken ja rähisen siinä kaupan leveällä käytävällä.

Vuosi sitten olisin halunnut pitää ne kotona. En ollut valmis menettämään M:aa kokopäiväisesti kouluun ja inhosin kolmen koulun rumbaa. Oli uuvuttavaa ajaa kolmen koulun väliä, kuuteen eri aikaan. Olin töissä ja kaipasin laumaani. Nyt olen ollut kotona joulusta. Olen elänyt laumani kanssa koko kesän yhden iltapäivän tauolla. Olen valmis lähettämään ne maailmalle. Olen valmis ennen kaikkea siksi että luotan kouluun, tunnen opettajat ja rehtorin. Tiedän että kaikki menee ihan hyvin. En pidä kaksin käsin kiinni vaan olen se äiti joka huokaisee syyskuun ensimmäisenä helpotuksesta kaikkien kolmen noustessa bussiin. Koulun on aika alkaa.

Iltapäivällä me katsotaan yhdessä telkkarista elokuva. Tarjoilen potilaalle vahvempaa troppia ja käsi saadaan tummanoranssista vaalean haleaan keltaiseen. O saa vielä yhden jäähyn ja me puhutaan koulunaloittamisesta ja siitä miten se on aika jännää ja kivaa ja pelottavaakin.

me pelattiin O:n kanssa lautapeli ja harjoiteltiin taas vähän numeroita