Siirry pääsisältöön

ihan valmis

Aamulla kurvaan koulun kautta ja tipautan koulusihteerille sen monisivuisen raportin meidän pellavapäästä. Erityisopetustiimi aloittaa vasta ensi viikolla, mutta lukekoot kun ehtivät, koulun alkaessa lienee parasta pitää palaveri jannun erityisopetussuunnitelmasta. Psykologin mielestä tiimiin pitää lisätä ”behaviorist”, en tiedä onko meidän koulupsykologi behavioristi vai löytyykö sellainen ehkä jostakin muualta koulupiiristä. Keskityn olemaan huolehtimatta, keskityn intensiivisesti luottamaan. On hoitanut asiat ennenkin. Samalla mainitsen M:n kädestä ja koulusihteeri pyytää kertomaan miten koulu voi helpottaa kipsikäden vuoden aloitusta. Lupaan palata asiaan tavattuani ortopedin, ja kuultuani puhutaanko tässä viikosta, kahdesta vai kuudesta.

Takapenkillä M valittaa kipeää kättä ja tajuan unohtaneeni anta sille kipulääkkeen. Minkä värinen kysyn tytöltä, ja se vastaa että oranssi. Kaivan auton keskikonsolista panadolia ja lupaan antaa jotakin tiukempaa heti kun päästään kotiin. Maanantaina meillä on aika ortopedille. Lähin lastenortopedi jolle sai ajan siihen viiden päivän ikkunaan löytyi 82km:n päästä, samaa kaupunkiahan sekin on, samassa metropolissa eikä me ajeta edes laidasta laitaan vaan puolivälinpaikkeilta etelään, eikä edes eteläismpään laitaan. Matkat vaan on pitkiä. 

M ei tarvitse enää kuvaa, se osaa kertoa kivun värin suoraan


Tällä kertaa me ajetaan vaan ihan lähelle, 22 km:n päähän. Matkan aikana pysäytän auton neljästi tienlaitaan ja ilmoitan jatkavani vasta kun äänentaso autossa on laskenut sellaiselle tasolle etten pelkää ajavani ulos tieltä.

Koko päivää värittää kitka, tiedättehän, sellainen jatkuva riitely ja kinastelu ja lopulta allekirjoittanutkin on kärttyisä. Niin kärttyisä että tarttuu vähintään joka kolmanteen viritettyyn koukkuun ja tuntuu siltä että ne ihan tahallaan ja tarkoituksella kokeilee koska a) itken b) raivostun c) karkaan. Koulun alkuun on reilu viikko ja tunnelma alkaa kiristyä. M stressaa uutta luokkaa ja uusia opettajia. Pojat stressaa uutta koulua kokonaisuudessaan. Mä stressaan erityisopetussuunnitelmia ja tunnelma on kokonaisuudessaan vähintäänkin käsinkosketeltava.

Ennen kuin me ehditään kotiin mä puren hammasta jotten heittäytyisi lapseksi lasten joukkoon. M valittaa kättään, O valittaa nälkää ja K riehuu. M:n käsi on varmasti ihan sairaan kipeä. O on just syönyt lounasta ja K nyt riehuu aina. Tänään se vaan käy hermoon – pahasti. Keskityn olemaan rakentava ja luova. Keskityn olemaan räyhäämättä. Nostan veljeään mätkivän O:n tyhjän kassatiskin päälle odottamaan. K läiskäisee M:aa murtuneeseen käteen ja pyytää anteeksi jo ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan. Silti samaan aikaan kun maksan kauppalaskua M itkee, O keikkuu kassatiskin päällä ja K ryömii lattialla. Kaupan kassa kysyy multa jotakin eikä mulla ole harmaina aavistustakaan siitä mitä se puhuu. Onneksi meidän lounasseura, Kummitäti T ottaa tilanteen haltuun ennen kun mä oikeesti itken ja rähisen siinä kaupan leveällä käytävällä.

Vuosi sitten olisin halunnut pitää ne kotona. En ollut valmis menettämään M:aa kokopäiväisesti kouluun ja inhosin kolmen koulun rumbaa. Oli uuvuttavaa ajaa kolmen koulun väliä, kuuteen eri aikaan. Olin töissä ja kaipasin laumaani. Nyt olen ollut kotona joulusta. Olen elänyt laumani kanssa koko kesän yhden iltapäivän tauolla. Olen valmis lähettämään ne maailmalle. Olen valmis ennen kaikkea siksi että luotan kouluun, tunnen opettajat ja rehtorin. Tiedän että kaikki menee ihan hyvin. En pidä kaksin käsin kiinni vaan olen se äiti joka huokaisee syyskuun ensimmäisenä helpotuksesta kaikkien kolmen noustessa bussiin. Koulun on aika alkaa.


Iltapäivällä me katsotaan yhdessä telkkarista elokuva. Tarjoilen potilaalle vahvempaa troppia ja käsi saadaan tummanoranssista vaalean haleaan keltaiseen. O saa vielä yhden jäähyn ja me puhutaan koulunaloittamisesta ja siitä miten se on aika jännää ja kivaa ja pelottavaakin.

me pelattiin O:n kanssa lautapeli ja harjoiteltiin taas vähän numeroita

Kommentit

  1. Tsemppiä koulun alkuun! Täälläkin on jännitystä ilmassa, kun molemmat pojat aloittivat syksyllä uusissa ryhmissä, joissa kyllä tällä kertaa pitäisi olla enemmän tukea tarjolla. Kaikki on uutta ja etenkin vanhempi on kiukunnut kotona tilanteesta toiseen. Välillä tilanne saa koomisia piirteitä, kun sohvaa puretaan kiukuspäissään ännättä kertaa illan aikana. Elämä on suurta draamaa :)

    Oletteko muuten kuunnelleet äänikirjoja automatkojen aikana? Meillä on samanikäiset lapset ja etenkin lyhyemmillä (alle tunnin ajomatka) toimii todella hyvin. Risto Räppääjä, Mauri Kunnas, Puluboi tms jo lähtiessä päälle ja takapenkki hiljenee. Suomenkielisistä osaisin suositella vaikka mitä, mutta varmasti englanninkielellä valikoima on vielä laajempi. Suosittelen kokeilemaan, ellei ole jo testattu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Niinhän se on että ne päivän ponnistelut näkyy kiukkuna kotona. Mikähän se tossa sohvan purkamisessa muuten on, meillä on yläkerran sohva täysin atomeina lukuisia kertoja päivässä.

      Äänikirja on ihan loistava idea, en tiedä toimiiko kun K ei kykene olemaan hiljaa, mutta kokeilemisen arvoinen tosiaan ja taidan kurvata huomenna aamusta kirjaston kautta ennen kuin me ajetaan sinne lääkäriin.

      Poista
    2. Kannattaa testata, eikä lannistua ensimmäisen yrityksen jälkeen. Meilläkin pitää olla tarinassa vauhtia tai huumoria, jotta uppoaa parhaiten. Ja kirja päälle heti startatessa ennen kuin volyymi takapenkillä kipuaa liian korkeaksi.

      Poista
  2. *huokaus* teidän jutuille; vähän vähempikin vissiin riittäisi...!

    Jaksamista näihin viimeisiin lomapäiviin, se odotus tekee niistä päivistä niin pitkiä.

    (ja komppaan äänikirjoja, meillä ne toimivat jossain määrin matkapahoinvointiin. Jokaisella on oma aparaattinsa ja omat luurinsa, koko sakki istuu hiirenhiljaa)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marika! Jotenkin mä oon jo alistunut-tottunut-sopeutunut siihen että meillä tapahtuu enemmän kuin useimmilla muilla :)

      Viimeinen viikko ja sit nää on koulussa...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi