karvamakkaroita ja perhosentoukkia

Vanha talo on pitkän kujan päässä. Kujaa reunustaa  pensasaita ja vehreät puut, ja sen oikealla laidalla pilkottaa hetkittäin nurmikenttä kasvihuoneineen ja kukkapenkkeineen. Tuoksuu kesälle. Kun auto pysähtyy kujan päähän, avaan oven ja neljä koiraa – yksi musta ja kolme kullankeltaista - hyppää aitaa vasten tervehtimään. Yksi haukkuu kuin muodon vuoksi, kai siksi että koiran nyt pitää haukkua.

Me kiivetään portaat kuistille, jätetään kengät suloiseen sekamelskaan oven ulkopuolelle ja astutaan eteiseen. Eteisen lattialla on hiekkaa ja me kuljetaan ahdasta käytävää keittiön suuntaan. Hoputan poikia menemään sisään portista. O:ta jännittää ja sen askel hidastuu.

haukotus

Tunnelma talossa on leppoisa, vähän kuin mummolassa. Keittiön nurkassa on puinen laatikko ja laatikossa nukkuu viisi lasta. Laatikon vieressä on puinen kaappi täynnä astioita, ihailen sivusilmällä kristallilaseja ja mietin minkälaista täällä on kiitospäivänä.

karvamakkarat

Ennen kuin kukaan koskee mihinkään, me käydään vielä kertaalleen läpi säännöt: Pentuja ei saa nostaa. Laatikkoon ei mennä sisään. Silitetään yhdellä sormella. Kukaan ei huuda eikä juokse.

Kolme ja puoliviikkoinen koira on vähän kuin karvainen elävä tuoremakkara, tai ehkä se muistuttaa pörröistä perhosen toukkaa. Pontevasti yksi punnertaa pystyyn ja yrittää jotakin haukun tapaista. Hymyilen ja nappaan sen laatikosta syliin. Se on tyttö. Toinen tytöistä. Viidestä pennusta kaksi on tyttöjä, toinen niistä on meidän Martta. Pennuissa on oma ominaishajunsa, haistan sen niskaa ja silitän sitä poskellani. Pieni tyttö nukahtaa mun syliin.

Vielä neljä viikkoa Marttaan. Tai siis neljä viikkoa ja yksi päivä. Tai kuukausi, tai 30 päivää... Marttaan, siihen että meillä on taas talossa koira muutenkin kuin aistien tasolla. Sillä edelleen kurotan käteni puolihuolimattomasti silittääkseni karkeanpehmeää selkää. Sitä jota ei enää, tai ehkä enneminkin vielä, ole.