Siirry pääsisältöön

älä mene ihan vielä

Tästä on jo jokunen päivä ja mietin asiaa viimeksi tänään metsässä...








Naamiksessa kiertää just nyt blogikirjoitus äitiydestä... törmäsin siihen, luin ehkä kolmanneksen ja jatkoin matkaa. Keskiviikkona kävin siinä vakkariverikokeessa, siinä rotanmyrkkysysteemissä ja näitten kahden jannun kanssa törmäsin siinä käytävällä ihan siihen mun lääkäriinkin. M oli terapiassa, K oli Batman – niin kuin aina – ja O oli superman tai spider man ilman asua... Vaihdettiin kuulumisia lääkärin kanssa, se katsoi mun poikia ja sanoi et se tietää kyllä... ja että se muistaa... mutta sillä on silti ikävä aikaa kun ne vielä paineli supersankareina ympäri taloa. Se kaivoi takkinsa taskusta perheen joulukortin, pojat on nyt 13, 14 ja 15... iso mies kyyneleet silmissä, katsoi mun poikia ja kaipasi takaisin sinne jonnekin.

Kuinka monta kertaa mulle on sanottu että nää vuodet menee nopeesti, ihan liian nopeesti... Kuinka monta kertaa olen kohauttanut olkaani sanojalle, todennut että jos jostakin, niin tästä oon kyllä valmis luopumaan... ihan varmasti olen.

Sanoisin edelleen että on lyhytnäköistä ja turhaa, jotenkin ehkä ylenkatsovaakin kaivata taikaisin ”niihin” vuosiin sellaisen edessä, joka edelleen elää ”niitä” vuosia. On aika isällistä tai äidillistä muistuttaa sille äidille että nää vuodet menee nopeasti ja että niistä pitää muistaa nauttia.


Mä seison nyt siinä kohdassa missä loppu näkyy jo. Tiedän että viimeistään syyskuussa 2016 mulla on kolme lasta jotka käy koulua viisi päivää viikossa, 8:55-15:30. Mä tiedänn että se tulee... se tulee pian. Ensi syksynä ne on kaikki koulussa, pojat neljä aamua tai iltapäivää viikossa, M ne viisi täyttä päivää. Mä näen jo sen kohdan kun tää on ohi ja mä saan itseni takaisin, mä näen jo sen kohdan kun me siirrytään eteenpäin... kastan jo varpaitani veteen ja olen hakemassa töitä, jatkamassa matkaa – eteenpäin.

Silti ne on vielä iholla. Silti me ollaan vielä siinä kohdassa, missä kipeääkin kipeämmin muistan miten pitkältä päivä voi tuntua... muistan miten iltaa odottaa ja toivoo jo aamuseitsemältä, ja miten se; ”Oi, ne vuodet menee niin nopeasti...” tuntuu lähinnä surkealta vitsiltä, tai suorastaan loukkaavalta. Tekee mieli kysyä josko sanoja haluaa vaihtaa viikoksi, tai edes päiväksi. Muistaako sanoja oikeasti miltä tuntuu kun ei saa olla hetkeäkään ihan vaan yksin, ei edes vessassa. Ei edes yöllä... ”Nää vuodet menee niin nopeesti...” Ne ei mene ihan kauheen nopeesti niinä päivinä kuin yksi päivä yksin on vähintään vuoden mittainen, kun aamulla odottaa iltaa ja iltapäivällä laskee tunteja... minuutteja... sekunteja siihen että se toinen aikuinen tulee kotiin ja saa taas itkeä.

Perjantaina istun M:n koulun juhlasalissa. Niillä on alakoulun elokuvailta ja lämppäreinä ne esittää oppilaitten tekemiä filmejä. Opin paljon M:n koulusta, opin että koulussa on kaksi isää, jotka on NFL pelaajia, kuulen että koulun oppilaista 54 käy tällä hetkellä ns. Ivy League –kouluja... Viimeisenä ne näyttää sen pätkän, sen missä ne pienet viisivuotiaat aloittaa koulunsa ja pikakelauksella siirrytään kuusi vuotta eteenpäin, siihen viimeiseen koulupäivään... Juhlasalissa on monta pulisevaa koululaista ja ihan liian monta aikuista, jotka kaivaa taskusta nenäliinaa. Otan omaa koululaistani kiinni kädestä ja kuiskaan sen korvaan; ”Ethän kasva ihan vielä...” Se lupaa olla kasvamatta, pysyä pienenä... kyyneleet valuu siitä huolimatta... Mulla on jo nyt ikävä sinua! Älä mene ihan vielä... ethän!



kävin perjantaina M:n luokassa auttamassa...


Kommentit

  1. päivät on pitkiä, vuodet lyhyitä.

    Tossa vaiheessa tuntuu siltä, että se ei ikinä lopu, se iholla oleminen.
    Sit kun sitä katselee täältä, ne kaikki purukuminvenyttämät raskaat päivät ovat yksi henkäys vain. Ja se on kummallista, outoa - miten se aika on voinut tuntua niin pitkältä ja raskaalta silloin kun sitä elää todeksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä :) On hetkiä jolloin jo huomaan toivovani jatkoaikaa, sitä ettei tää nyt ihan vielä loppuis...

      Poista
  2. Puhut mun suulla, paitsi että paremmin. Varsinkin joku vuosi sitten olin valmis potkimaan niitä, jotka sanoi kuinka nopeasti aika menee ja kuinka tulen kaipaamaan. Mä tiedän että tulen, mutta.....
    Yksi asia mun ihmetyttää kyllä. Mun mielestä viikot ja vuodet menee kamalaa vauhtia, ihan kamalaa, mutta yksittäiset päivät on niin pitkiä....... Välillä. Aika matelee. Hämärä aikakuilu tai joku.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on niin totta! Miten vuosi voikaan mennä yhdessä hujauksessa ja päivä taas tuntua useamman vuoden mittaiselta ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi