Siirry pääsisältöön

Batmanin äiti ei aina jaksa Batmania

Kun lapsi on aamukahdeksaan mennessä ehtinyt rikkomaan yhden silmälasikotelon – onneksi ei kuitenkaan siskon laseja – yhden juomalasin, liimata tarran pöytään,  ja sitä sun tätä muuta pientä... Se juomalasi ei ollut vahinko, ei ole melkein nelivuotiaalta vahinko hakata sitä olohuoneen sohvapöytään – ottaen huomioon ettei olohuoneessa syödä tai juoda.

Yhdeltätoista mä kerron sen erityisopettajalle ja koulun toimintaterapeutille ymmärtäväni oikein hyvin että mun lapsi on maailman ihanin, ja mukavin, ja fiksuin, ja filmaattisin. Samalla hengenvedolla kerron olevani keskimäärin iltaseitsemään mennessä sitä mieltä ettei musta ole tämän lapsen vanhemmaksi, ja etten osaa, enkä jaksa, saati pysty, halua ja kykene.

Yhden aikaan se istuu jäähyllä autossa heitettyään kaupassa kylpysuolat pitkin lattioita. Ei pelkästä kylpysuolasta, vaan siitä että se iloisesti nauroi mulle päin naamaa kun kysäisin että olikohan tää kannattava toimintamalli, kiellosta huolimatta heittää ne suolat lattialle. Tätä ennen se on repinyt hyllyistä tavaroita kaupan lattialle, juossut, kiljunut ja ollut kaikin tavoin oma itsensä.  Tämä kaikki siitä huolimatta että ennen kauppaan menoa käytiin läpi ”säännöt” – katsotaan silmillä eikä käsillä, haistetaan nenällä, ei juosta, ei kiljuta, ei tönitä sitä toista... Kun me palataan kahvijonoon se roikkuu mun lahkeessa ja ulisee STK:n sanoessa sen liian tutun lauseen: ”Mutku se on niin suloinen ja kyllä sä sit kaipaat näitä hetkiä kun ne on teinejä...” Lyhyesti ilmoitan sekä pojalle että ystävälle että niitten on siitä sit hyvä jatkaa yhdessä. STK saa uuden lapsen ja lapsi ymmärtäväisemmän vanhemman. Siitä vaan kokeilemaan kuinka kauan ymmärrystä riittää. Mun ymmärrys on loppu.

Seuraava etappi on ajaa Seattleen hakemaan mun juoksuhuppari ja kilpailunumero – en mä mitään kilpaile – sunnuntaiaamun juoksutapahtumaa varten. Siihen, mihin mä en mene koska M on yökylässä, ulkona on pakkasta, mulla on poskiontelotulehdus ja mun olis hyvä olla samalla puolella järveä kuin se kyläilevä lapsi aamutuimaan. Ymmärrettävästi mua vähintäänkin hirvittää ajaa sinne mun suloisen, täydellisen kultamussukkani kanssa. Totuus kun sattuu olemaan, että matkalla ja siellä ja matkalla takaisin voi käytännössä tapahtua ihan mitä tahansa. Noin niinkuin K:n tuntien.


Kyllä mä sitä rakastan. Ihan hirveen paljon, mutta jaksamisesta en tiedä. Kuvissa elämä näyttää niin paljon helpommalta...

aamulla ne ei vielä kukkineet

ajomatkalla Seattleen en kuvannut, keskityin pitämään meidät hengissä



Batman suihkulähteellä





auton kattoluukusta

iltapäivästä ne jo kukki
kotiintultua vaihdoin päälle mukavan kotiasun ja mietin hetken sitä miten erilainen näkemys mukavasta voikaan olla...
villapaita on L:n vanha - Tommy Bahama
aluspaita - Madewell
housut Costcosta halvalla - Karen Neuburger
tossut - rikki - Keen

Kommentit

  1. Keskimmäinen suihkulähdekuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Rohkea jq peloton batman juoksee avosylin kohti uutta ja ihmeellistä eikä ehdi miettiä matkalle osuvia kompastuskiviä. Toinen superpoika katsoo, harkitsee ja ehkä vähän kauhistelee batmanin luottoa maailmaan.

    Totuus tilanteesta ja poikien luonteesta ei ole tietystikään näin mustavalkoinen, mutta kuva on aivan loistava.

    Onnittelut työpaikasta! Aivan mahtava juttu!

    -Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Minna! Ja joo, kuvassa todella ilmenee hyvin näitten kahden ero... sen jäävuoren huippu.

      Poista
  2. Kiitos, kun kirjoitat tätä blogia ja kiitos, kun kerrot tuon kaiken! Et tiedä, miten se lohduttaa, kun kuulee, että joku muu kokee samoja tunteita kuin itse! Voimia, muista olla kiltti itsellesi, oot ihana! :) t. Marketta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marketta, ole hyvä vaan :) Kiitos, tää on mun terapiaa... kirjoittaa ja purkaa silloin kun ei millään enää jaksa.

      Poista
  3. Tsemppiä!

    Ps. Oletpas hoikistunut kauniisti! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi