Siirry pääsisältöön

paljonko on liikaa?

Mistäköhän aloittais... siitä mitä kaikkea kuluneeseen viikkon mahtui? Siitä miten kaikki ei nyt taaskaan mennyt ihan kuin siellä kuuluisassa Strömsössä – josta en muuten ole nähnyt ainuttakaan jaksoa eli en oikeesti edes tiedä mistä on kyse – kuten elämässä nyt noin yleensäkään... asiat harvemmin menee kuten niitten piti. Vai kirjoitanko tunnepuolesta, omista ajatuksista ja ajatuksista lapsiin liittyen, siitä mihin Pinkki kommentissaan viittasi, aikuisen maailman vaatimuksesta, tai oletuksesta että lapset kyllä sopeutuu.

Koska viimeinen on eniten sydämellä, keskityn nyt tässä kohdassa siihen.

Suomalainen nainen kasvatetaan pärjäämään. On monesti tavallaan kunnia-asia hankkia koulutus ja ura, tehdä lapset siinä sivussa, olla kotona se äitiysloma, ehkä vähän hoitovapaata ja sit palataan töihin. ”Kaikkihan” niin tekee... on kunnia-asia ja tärkeetä palata työmaailmaan, lykätä lapsukaiset päiväkotiin ja siirtyä niihin kuuluisiin ruuhkavuosiin – ai että mä vihaan sitä sanaa – jonkinlaiseen limboon kodin, päiväkodin ja työn välillä. Töissä kaivata kotiin ja kotona töihin ja tietokoneella tuijotella kellokortin tunteja ja sovitella neuvolat ja vasut niitten mukaisesti. Suomalainen yhteiskunta pyörii niin. Toki myös toisenlaisia ratkaisuja tehdään, mutta moni nainen ei varmasti edes pysähdy kyseenalaistamaan tätä järjestelmää vaan kulkee sen mukana; ”koska se nyt vaan kuuluu asiaan...”

Tähän yllämainittuun systeemiin kuuluu se surullinen lause siitä että lapset, ne sopeutuu kyllä. Äärimmilleen vietynä niillehän nyt ei edes niin kauheesti tarvitse kertoa tulevasta, valmistella... kyllä lapset sopeutuu ja pärjää. Tänään mutsi on tässä, huomenna ei, ylihuomenna ei, sen jälkeen ei... mitä sitä selittelemään, kyllähän ne äkkiä ei huomaa että se muija joka siellä kotona on laittanut ruuat, ulkoillut, vienyt harrastuksiin, kuljettanut kouluun ei enää olekaan siinä. Huomaahan ne, ihan totisen varmasti ja ihan yhtä varmasti ne sopeutuu... pakkohan niitten on. Eikä ne kovin kauaa varmasti jaksa muistella minkälaista elämä ennen oli, mutta en osaa olla miettimättä minkälainen arpi tästä kasvaa. 

Vaan onko oikein vaatia lasta sopeutumaan aikuisten maailmaan? Hymyhuulin? Ymmärtäen? Aina ei joo ole vaihtoehtoja, on pakko mennä töihin. Onko kuitenkaan oikein vaatia lasta itsenäistymään kolmevuotiaana? Neljävuotiaana? Viisivuotiaana? Entä kuusi, seitsemän tai kahdeksan? Hyvää se niille vaan tekee sanoo liian moni. Tekeekö? Oikeesti? Kuluneen viikon aikana elämään on mahtunut kaikenlaista... siitä huolimatta että meidän tilanteessa lasten kanssa on yhtä iltapäivää lukuunottamatta ollut lasten isä. M kipuilee, kiukkuaa, itkee ja takertuu. O näkee painajaisia tauotta ja roikkuu itkien mussa kiinni kaksin käsin aamulla kun lähden... lapsi itkee kotona, minä autossa matkalla töihin. K kastelee sänkynsä öisin, poika on ollut yökuiva jo yli vuoden, Kastelu on selkeä reaktio mun töihin lähdön esille nostamiin pelkoihin ja stressiin. L nukkuu lastenhuoneessa ja lapset mun kanssa meidän sängyssä. Mun päivätyövaihe – perehdytysjakso – tulee kestämään vielä kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa 40 tuntista työviikkoa aamusta iltaan. Meillä se on lyhyt ja väliaikainen vaihe, enkä silti osaa olla miettimättä että pirunko järkeä tässä on... useimmille lapsille se 40 tuntia aamusta iltaan on se totuus.

tänä aamuna me leikittiin - yhdessä



Kommentit

  1. Mä uskon, tiedän ja näen, että todella on paljon lapsia, jotka ei sopeudu. Tai kuten sanoit, pakkohan niiden on, mutta ne maksaa siitä liian kovan hinnan. Mua ihmetyttää se hymistely, että kaikki muka aina pärjää, sopeutuu ja on niin joustavia ja sitä ja tätä.

    Voi olla, että tää ei nyt kauheesti lohduttanut...Mutta tärkeetä on se, että te ette kuulu hymistelijöihin ja selittelijöihin, joiden olis pakko selittää itselleen vastoin kaikkia havaintoja, että ei tää lapsiin vaikuta mitenkään. Oon varma, että siinä on lasten kannalta ratkaisevan suuri ero, jos ja kun kuulette niitä aidosti. Tsemppiä, toivottavasti tilanne rauhoittuu tavalla tai toisella!

    VastaaPoista
  2. Kiitos, hyvin kirjoitettu. Niin myös Reetta.

    / Älskling

    VastaaPoista
  3. Mulla (kuten varmaan useimmilla äideillä) on aina ollut tosi riistiriitaiset ajatukset asiasta. Toisaalta olen tosi kiitollinen että olen voinut olla kotona ainakin pari ekaa vuotta vaikka elämäntilanne on joka lapsen kohdalla ollut eri tavalla haastava ja ilman mitään virallisia äitiyslomia. Hyvälaatuisen ja -hintaisen lastenhoidon löytäminen on myöskin ollut haastavaa, ne päiväkodit joihin jätimme lapset Suomessa tuntuvat utopistisilta täällä hinta-laatusuhteeltaan.

    Toisaalta tuntuu että lasten kasvaessa joka iässä on eri syyt miksi on vaikea jättää lapset muiden hoitoon tai kotiin yksin, täällä isompiakaan lapsia ei oikein sovi jättää yksin eivätkä he voi liikkua yksin ilman aikuista, harrastukset alkavat luvattoman aikaisin iltapäivästä, teinejäkin pitäisi valvoa sillä mitäköhän ne keksii keskenään kotona?

    Toisaalta näen äitejä jotka ovat ripustaneet koko elämänsä lapsiinsa, eivät anna lapsilleen hengitystilaa, kyseenalaistavat sitä että annan muiden ihmisten kasvattaa lapsiani (KIITOS, en ole kaikkivoipainen vanhempi ja arvostan muiden aikuisten monipuolistavaa vaikutusta lapsiini).

    Ystäväni taas piti normaalin 6 viikon äitiysloman ja on vauvansa ekan vuoden aikana usein työmatkoilla. En saa tuomita vaikka omaa sydäntäkin raastaa. Onneksi heillä on huippuhoitaja, mutta osaako äiti arvata kuinka epäitsekäs pitää olla että lapsi on onnellinen, jos vaikka lapsi pitää hoitajaa yhtä läheisenä kuin äitiä?

    Teillä tosiaan haastavaa että joudut aluksi olemaan poissa kaiket päivät ja sitten aikataulut helpottaa, kun moni aloittaa toisinpäin. Mutta kaikki kipu ei ole pahasta, vaan myös kasvukipua, ja se että teet tilaa L:n olla enemmän vastuussa lapsen arjesta on myös hienoa vaikka ei ensin helppoa kenellekään.

    VastaaPoista
  4. Voimia, voimia, voimia!

    VastaaPoista
  5. Mä uskon, että Suomessa suuri osa naisista palaa töihin aikaisessa vaiheessa taloudellisista syistä, ei sen takia että muutkin tekevät niin. Samoiten kuin täällä Yhdysvalloissa monet naiset jäävät kotiin, koska se saattaa olla myös taloudellisesti järkevämpää esim. päivähoitomaksujen vuoksi. Suomessa on koulutetuilla ihmisillä paljon huonommat palkat kuin täällä Yhdysvalloissa. Edes yhden hyvätuloisen ihmisen palkka ei riitä pitämään sitä elintasoa mihin on totuttu ennen lasta.
    Mä koin olevani enemmän outolintu palattuani töihin heti äitiysloman jälkeen, jäämättä hoitovapaalla. Mun syyt oli itsekkäitä, tykkäsin työstäni ja tykkäsin myös siitä, että pystyttiin matkustelemaan ja käyttämään rahaa suht huolettomasti. Lisäksi pääkaupunkiseudulla on kallista asua keskivertoa isomassa asunnossa. Monta kertaa kyllä mietin, että pitäiskö olla vähemmän itsekäs ja elää vaatimattomammin ja olla kotiäitinä. No, onneksi sain nyt toisen mahdollisuuden olla kotona ja palata töihin sitten joskus myöhemmin. Ja kyllä ainakin ne ihan pienet lapset kärsii siitä, että ne lykätään hoitoon. Meidän illat oli yhtä itkua kaksi vuotta, vaikka me tehtiin kaikkemme, että olisivat hoidossa mahdollisimman lyhyitä päiviä. Mä menin toimistolle kukonlaulunaikaan, että pääsin lähtemään aikaisemmin. Ylitöitä en suostunut tekemään, lukuunottamatta työmatkoja.

    Mutta ihan tottapuhuen, kyllä niistä Suomalaisistakin lapsista ihan normaaleja kasvaa vaikka ne on heitetty sinne hoitoon aikaisessa vaiheessa. Suomessahan jopa hoitoa suositellaan lapsille, joilla on kielenkehityksellisiä tai muita ongelmia (itse en ota tähän kantaa kun en tiedä). Jokainen tuntee omat lapsensa parhaiten ja tietävät mikä on heille parasta. Joku siis saattaa kärsiä siitä, ettei äiti ole läsnä jatkuvasti ja toiseen se ei vaikuta mitenkään. Joutuuhan ne sitten viimeistään koululaisina olemaan päivät erossa vanhemmistaan.

    VastaaPoista
  6. Uhuh! Onpas haastava alku. Teillä lapset TODELLA haluaa sun olevan kotona. Onneksi tota päivätyötä kestää vain pari viikkoa ja sen jälkeen alkaa "leppoisampi ja inhimillisempi" arki. Osaatte varmaan kaikki olla sitten kiitollisia.
    Lapsissa ja sopeutumisessa tosiaan on eroa. Uskon et helpoimmalla pääsee ne vanhemmat jotka ei kyseenalaista mitään, tekee vaan kun on pakko. Eivät siis mieti onko lapsesta kiva olla kaikki päivää hoidossa ja iltapäivät yksin kotona.
    TIETTYKÄÄN en paheksu moista. Hoitoa ja yksinoloa, sellaista on elämä, mutta olen TAAS niin kiitollinen että olen pystynyt valitsemaan toisin. Mutta tämähän johtuu vain siitä valitsemastani työstä, jonka järkevyydestä ei siitäkään ole aina varma. Onko se niin kivaa hoitaa vieraita lapsia 24/7 :D

    Tsemppiä teille kaikille.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi