Tahdon Asiat

Ensin ajattelin ettei tästä aiheesta saa kerta kaikkiaan mitään irti. Ei ainakaan mitään mielenkiintoista ja heitin jo Petran ja Helenan käsittelemän ihanan idean romukoppaan; osastolle en osaa sanoa tästä kahta sanaa enempää.  pääsisäänkäynti hienommissa malleissa on kivikulissit Ai meidän naapurusto? Fredde – ja moni muu – käyttää tästä sanontaa ”prefab shit”. Ei me elementtitaloissa asuta, kyllä nää ihan tässä paikallaan on rakennettu, mutta silti meidän naapurusto on ehkä tylsin mahdollinen maailmassa. Meillä ei ole edes rikkaruohoja. Aina välillä me ollaan haaveiltu että muutettais jonnekin ihan ”oikeeseen” paikkaan, ja aina se kaatuu omaan mahdottomuuteensa, työmatkojen pituuteen ja lasten kouluihin. Näinpä me asutaan ”ei missään”. Me asutaan kohtuullisen isolla omakotitaloalueella joka on rakennettu keskelle ei mitään. Ennen meitä, tässä ei ollut kylää sen enempää kuin kaupunkiakaan. Tässä oli metsää. Kaupunki on mäen alla, kymmenen minuutin matkan päässä...

Tajusin tänään – viisitoista päivää myöhässä – että M:n diagnoosista on tullut kuluneeksi jo kolme vuotta. Se on pitkä aika pienen tytön elämässä ja näitten kolmen vuoden aikana ollaan kuljettu aivan tolkuttoman pitkä matka. Ensimmäisen blogipostaukseni kirjoitin muutamaa päivää myöhemmin, siitä hetkestä kun istuin lääkärin huoneessa Fredden kanssa ja yritin hahmottaa meidän uutta maailmaa.  Luin jostakin muusta blogista autismin kriteereistä ja pienen lapsen autismin tunnusmerkeistä. Törmäsin kai Pinterestissä ajatelmaan autistisen lapsen puheesta ja palasin mielessäni ajassa taaksepäin, siihen aikaan kun meilläkin opittiin ja unohdettiin sanoja ja M:n sanakirja rakentui Muumeista ja Tuomas Veturista. Luulin silloin että sillä on vaan hyvä muisti. Muutaman kaikken lähtemättömimmän muiston joukossa on se leikkideitti meillä kotona M:n ollessa reilut kaksi vuotta. Vieraat – onneksi niitä oli monta – seurusteli ja leikki alakerrassa ja mä istuin mun pienen raivottaren...

Niin, se sokeri. Siis se karvasokeri. Lupasin kertoa miten Parissan kanssa kävi, lähtikö karvat, päädyinkö karvanpoistajalle vai otiko höylän kouraan. Ihan alkuun sanon ettei säärikarvat sovi mulle. Ehkä se on ne kymmenet karvattomat vuodet, mä kun oon höylännyt uskollisesti kesät talvet. Se kun tuuli kepeästi liehuttaa pyöräillessä säärikarvoja ei tuntunut hyvältä, eikä tunne siitä että kaikki tuijottaa mun sääriä poistunut. Kukaan ei tuijottanut ja silti mennessäni hakemaan O:n koulusta shortseissa muistin sanoa jokaiselle vastaantulijalle että joo, ”waxing on vielä tekemättä” ettei kukaan vaan vahingossakaan kuvittele etten mä ole huomannut mun karvaisia sääriä. Kyllä olin ja halusin niistä eroon. Eka yritys viikko takaperin meni niin sanotusti reisille. Lämmitin – liikaa – levitin – liikaa – läiskäsin poistopaperin päälle ja repäisin. Paperiin jäi runsaasti sokeria, mutta ei yhtään karvaa. Fredde puuttui mun touhuun ja kertoi nähneesä telkkarissa miten se pitää tehd...

Etelä-Ranskassa, Antibesin kaupungissa, Helenan naapurissa asuu lauma konnia. Ne pitää illan pimeydessä kurnutusjuhliaan. Täällä meillä varma merkki kevään tulosta ja tulevasta kesästä on yhtälailla sammakkojen kuoro. Meidän sammakon on pieniä ja ne osaa vaihtaa väriä naamioituen loistavasti taustaansa. Onpa meillä kerran ollut sammakko olohuoneen seinälläkin, onnistuen naamioitumaan seinän silloiseen oliivinvihreään sävyyn.  Pacific Tree Frog, toiselta nimeltään Pacific Chorus Frog eli kuorosammakko herää ja lyhtyy laulamaan tuhansien lajitovereittensa kanssa illan hämärässä. Ensimmäisellä kerralla ajattelin sen olevan sähkömuuntaja tai joku vastaava. Vuosien saatossa tästä sammakkojen ”laulusta” on tullut rakas ääni joka kertoo siitä että talvi on ohitse. Alkukeväästä naamakirja täyttyy päivityksistä: ”The frogs are back” "Pacific treefrog brown morph" by Hecuter  - Own work. Licensed under CC BY-SA 4.0 via Wikimedia Commons  "PacificTreeFrogG...

Hesarin kolumnisti ravistelee suomalaisia amerikasta käsin. Tällä kertaa aiheena oli peruskoulu. Kommenttikentässä ollaan takajaloillaan ja pyritään dissaamaan kolumnistin kirjoitusta oikealta ja vasemmalta, osa kutsuu suoraan jopa idiootiksi. Välissä muutama kannustaa ja tukee. Jokainen ulkosuomalainen tietää ihan hyvin ettei suomalaisen yhteiskunnan epäkohtiin saa puuttuua ulkoa käsin. Ei vaikka joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle. Vain suomessa asuva suomalainen saa arvostella suomen terveydenhuoltoa, koululaitosta tai verotusta. Ulkosuomalaisen tulee kiittää ja kumartaa, ymmärtää että on lottovoitto syntyä Suomeen. Vaan onko se ihan oikeasti lottovoitto? Miksi niin moni lähtee? Miksi niin moni niistä lähtijöistä palatessaan päättää lähteä uudestaan; ”heti kun vaan voi!” Miksi niin moni lähtijöistä tietää jo lähtiessään ettei aio palata? Miksi ulkosuomalainen ei halua asua Suomessa, vaan tyytyy kärräämään lomiltaa mukanaan kalliita desingnesineitä ja vaatteita? Miksi?...

Puhutaan lasten kasvattamisesta, mutta aika hyvin nuo kasvaa ilman varsinaista kasvattamistakin. Niillä on ihan ookoo käytöstavat. Ne osaa pukea ja riisua ja syödä ja käydä vessassa. Nukkumisen kanssa on välillä vähän niin ja näin. Ei myöskään haittais jos K opettelis pyyhkimään käytyään kakalla. Tällä hetkellä kun joko minä pyyhin tai jos jannu ”pyyhkii” itse se vetää housut pyyhkimättä jalkaansa. Jos asetetaan diagnoosit ja sosiaaliset suhteet ja lauman erityisvaikeudet sivuun, on mun suurin huoli niitten kohdalla se että miten ne oppii ymmärtämään ettei ne ole noin vaan oikeutettuja moneen asiaan mitä meillä on tarjolla. Sama pelko ja huoli on monella muullakin vanhemmalla meidän lähipiirissä. Moni lapsi kun kasvaa ympäristössä jossa viiden sadan taalan pyörä on normi. Tai kevätloman lomamatka, tai ravintolassa syöminen, tai ihan vaikka se että kaupassa voi ilmoittaa haluavansa mehujäätä-pihviä-hedelmiä-mehua-maitoa ja saada sen. Koska se on mahdollista. Miten opettaa ylt...

Pojat syö mehujäätä (K:lla on mansikka-punajuuri ja O:lla kiivi-avocado) shortseissa ja t-paidoissa. Me tultiin just pyöräretkeltä. Eilen ne sai bussipysäkillä naapurilta vähän toisenlaiset mehujäät, sellaiset joista niillä oli punaiset suut vielä illalla kylpyyn mennessä. eilinen mehujääpusu Kysyin aamulla haluaako M viedä syntymäpäivänään mehujäät kaikille luokkatovereille. Hetken se oli innoissaan. Yhtäkkiä sen ilme nuupahti; ”Mut ei me voida.” – Ai miks? ”No kun popsicle party voi olla vain jos sen voittaa koko luokka” – Joo, mut mä ostan ne mehujäätä ja tuon ne sulle kouluun, eikö? ”Niin, mutku se ei käy.” – Hmmm, mutta kyllähän kaikki tuo jonkun herkun kouluun kun on synttärit. ”Niin tuo, mutta ei mehujäätä.” Mun rakas, ihana, kaavamaisen ajattelumallin kuningatar. Mehujäät voi olla vaan palkinto, ei herkku. Kysyin saanko neuvotella asiasta open kanssa. Saan. Sentään. Pihalla kukkii rosmariini ja atsaleat. Nypin hampaittenvälistä niitä pieniä mustia ötököitä...