tohvelisankaritar

Viimeisten parin päivän aikana lasten suusta on kuultu useitakin loistavia kysymyksiä. Sellaisia, jotka kertoo musta paljon ihmisenä ja saa mut ajattelemaan että joskus sitten, kymmenien vuosien kuluttua kun olen vanha ja hauras tai ehkä jo kuollut ja lentänyt tuhkana meren aaltoihin ne muistelee mua ja sanoo; ”Muistatko miten äiti aina...”

Jotenkin näin se meni; ”K, have you seen my slippers?” – Here mama, I knew where they were. “Thanks babe” – Mama… “Yes babe” – Mama, do you even sleep with your slippers on? “No dear. I do take them off before I get in bed.”

Niin… mulla on tohvelit jalassa aina kun oon kotona. Halvat tohvelit kestää kuukaudesta kolmeen. Paremmat ehkä vuoden ja UGG:it pelitti kai kolmisenvuotta. Nykyiset Minnetonkat täytti viime viikolla vuoden ja alkaa olla siinä tilassa et pitäis ostaa kohta uudet. Sukat non aina tuntuneet ikävältä jalassa. Sitäpaitsi mä onnistun aina astuymaan sukissani johonkin käsittämättömiin lattialle ilmestyneisiin vesiroiskeisiin eikä mikään ole pahempaa kuin märät sukat. En siis käytä sukkia. Mulla on tohvelit.

Toinen tapaus oli yhdeltä aamulta kun halusin antaa Fredden ja M:n jatkaa uniaan ja nousin heti kun kuulin jannujen heräävän häätääkseni ne alakertaan leikkimään. Tohvelit vetäisin nopeesti jalkaan ja nappasin kiireessä tuolin selkämykseltä pyjamahousut ja paidan kainaloon ja juoksin jannujen huoneeseen alastomana tohveleissani, K:lla kun on taito tarvittaessa saada koko tienoo hereille muutamassa kymmenessä sekunnissa. O katsoo mua hetken ja kysyy;”Mama, are you gonna go back in bed?” – Nope, I’m getting up with you. Who wants to make my coffee? O vastaa; “I do, but shouldn’t you wear something…” – Yes babe, I’ve got my PJ’s right here.

Lapsetkin siis tietää että mutsilla on tapana a) nukkua alasti ja b) ei se nyt oo niin nokonuukaa onko mulla vaatteita vai ei. Vajaa viisivuotias kannustaa mua näköjään pukeutumaan. Onhan meillä toisaalta yleisenä sääntönä meidän taloudessa se ettei ruokapöytään saa tulla ilman pikkareita. Tämä sääntö tosin koskettaa useimmiten lapsia kuin mua, kyllä mä kuitenkin pääsääntöisesti pidän vaatteet ylläni jo ihan siltä varalta että ovikello soi ja joku Jehova haluaa rukoilla mun kanssa. Sen voin kuitenkin kokemuksesta kertoa että ne luopuu aikeistaan muuttaa mun maailmankatsomus pikaisesti jos oven avaa rintaliiveissä ja jumppashortseissa.

Kerran mä kysyin M:lta et mitä sille tulee mieleen ekana meidän kodista, se vastas että meillä soi aina musiikki. Meillä tosiaan soi melkein aina musiikki. Musiikin valikoima on laaja. Mulla on mun musiikki, Freddellä sen oma ja sit vielä se mikä menee läpi kummankin seulasta. Autossa lapset saa toisinaan valita, mutta sielläkin soi musiikki – aina. Just nyt Ellie Goulding on meillä pop. Niin pop et K haluaa aina kuunnella ”sen” biisin autossa ja laulaa sydämensä kyllyydestä mukana; ”ta-ta-ta-ta touch me...”