sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

punarinnan laulaessa

Herään ennen muita. En tiedä miksi, niin vaan käy. Kello on vähän vaille kahdeksan, uutta kesäaikaa vähän ennen yhdeksän. Oma rauha tuntuu taianomaiselta. Oma rauha on harvinaista herkkua heinäsirkan noin keskimäärin herätessä jo ennen päivänkoittoa. Tää on toinen kerta viikon sisään kun K nukkuu aamuisin, ollaanko me vihdoinkin siinä kohdassa että sekin oppii nukkumaan. M:n aamu-unet kun alkoi pitenemään just samoihin aikoihin, viiden vuoden kynnyksellä.

Perjantaiaamuna se nukkui. Annoin sen nukkua. Podin huonoa omatuntoa siitä miten paljon nautin aamustani niitten kahden muun kanssa, ilman K:n jatkuvaa säätämistä. Huomasin miettiväni että meidän elämä vois olla myös tällaista. Hiljaisempaa, rauhaisampaa. Ainakin aamuisin, unisena murolautasensa yllä torkkuvan M:n ollessa hiljaa... niin ihanan hiljaa. O on sanonut sen monesti ääneenkin, sen ettei se kuule edes omia ajatuksiaan noilta kahdelta muulta häseltäjältä. Se kaipaa hiljaisia, hitaita aamuja samoin kuin äitinsä.

Kuulen uunin naksahtelun leivän paistuessa. Kuulen kummankin kellon tikityksen ja ulkoota kantautuu punarinnan keväinen lauleskelu aurinkoisessa aamussa. Kupissa on kahvia. Koira nukkuu, Fredde nukkuu, M nukkuu, O nukkuu, K nukkuu. On sunnuntai. Viikon paras päivä.


Puolikymmenen aikaan, vedän leivän ulos uunista. Koira ilmestyy alakertaan ja sillä menee tovi aikaa tajuta että mä olen alakerrassa, onhan se kuuro ja melkein sokea. Hetkeä myöhemmin seurueeseen liittyy kaksi unentuoksuista nuorta miestä, K halaa mua riehakkaasti ja ilmoittaa rakastavansa mua koska mä olen sen maailman paras äiti. Mäkin rakastan – heinäsirkkaani. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.