keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

hirveitä äitejä ja ihan kamalat lapaset

Eilen se rikkoi telkkarin. Se oli vahinko – siis oikeesti vahinko. Toissapäivänä se levitti saippuakuplaliuoksen olkkarin sohvalle. Tuhannen palan palapelin se aukas ja teki siitä aarteen. Mä olisin halunnut tehdä sen palapelin. Viikonloppuna meidän lasten vessassa oli keidas. Keitaaseen tarvittiin paljon vettä. Vettä oli kaikkialla. Se söi salaa muittenkin herkut, sai itse enemmän ja katui kovasti jälkikäteen. Muut kerää tarroja ja tauluun. Se sanoo ettei se halua tarroja ja saa raivarin kun muut kerää palkintojaan. Se virittää portaisiin ansan. M jää ansaan, kaatuu ja satuttaa selkänsä. Se levittää meidän kaksisataa tsiljoonaa legopalikkaa yläkertaan sadan neliön alueelle. Kysyn miksi, se ei tiedä. Kun kiellän, kuulen miten se kuiskaa veljelleen että tehdään silti. Siskon kirjasta se repiin sivut irti. Miksi? Vastaus on aina se sama; "En tiedä"



Sen aivot suoltaa uusia – useimmiten huonoja – ideoita loputtomiin. Siinä kohdassa missä ne ideat pitäis suodattaa ja jakaa hyviin, huonoihin ja idioottimaisiin on virhe. Suodatin ei toimi. Se toteuttaa jokaisen idean. Se ei tiedä miksi. Kun kysyn, se sanoo että sen aivot toimii vaan väärin. Se on pohjattoman onneton saadessaan pyyhkeittä sadanneljännenkymmenennen kerran viiden tunnin aikana. Mä olen onneton ja koen etten osaa olla sen vanhempi.

Me pyöritään ympäri sitä samaa noidankehää. Vähitellen se muuttuu syöksykierteeksi jonka vauhti kiihtyy kiihtymistään. Kun Fredde tulee kotiin, se näkee mun ilmeestä että mun mitta on täynnä ja kuminauha katkee pian. Sihisen hampaitteni välistä että mä haluan tappaa sen, tai lähettää jonnekin poikakouluun, tai kunhan mun ei tarvitse hetkeen katsoa miten se pyörii tuolilla päivällisensä kanssa, kaataa vesilasinsa kuudesti ja hukkaa haarukan neljästi.




Aamulla mä surffaan netissä vakuutusyhtiönsaitilla. En tunne yhtään niistä vakuutusyhtiön listoilla olevista tyypeistä. Käyn lastensairaalan sivuilla. Googlaan jokaisen ammattilaisen jonka luona me ollaan M:n kanssa käyty. Mietin että soittaisin lastenlääkärille, ihan vaan kysyäkseni mihin suuntaan lähteä ja kenen luokse mennä. Ehkä meidän lastenlääkäri tuntis jonkun niistä listan tyypeistä. Musta tuntuu taas etten mä pärjää. En osaa olla vanhempi mun lapselle. Rakastan sitä ja inhoan sitä – yhtäaikaa. Eikä se ole vielä edes viittä. Inhoan itseäni, tai siis sitä hirviötä joka musta kuoriutuu ton lapsen kanssa. Mä en oikeasti ole tällainen äiti, ja silti olen. Näen sieluni silmin miten se tilittää myöhemmin terapiassa että sen mutsi oli täysin sairas despootti joka vaan huusi ja rankaisi ja huusi ja rankaisi. Se sanoo sille terapeutilleen ettei se koskaan osannut tehdä mitään oikein – äidin mielestä. 


8 kommenttia:

  1. Voih, kuulostaa tosi rankalta. Koita vaan jaksaa tunti kerrallaan ja vaikka en sinua tunnekaan, voin käsi sydämellä sanoa, että olet ihailtavan hyvä äiti lapsillesi. Jos se vaikka antaisi vähän voimia. Kiitos kirjoituksistasi ja kaikkea hyvää teille! Mia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pikkuhiljaa... kyllä tää taas tästä.

      Poista
  2. Toinen Mia täällä komppaa- teet parhaasi, ei kukaan voisikaan tehdä sen enempää, olet hyvä äiti.

    VastaaPoista
  3. Voi että, kuulostaa raskaalta. Toivottavasti löydätte helpotusta tilanteeseen. Jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tää varmasti taas helpottaa... vaikeita vaiheita tulee ja menee - onneksi ne välillä meneekin.

      Poista
  4. Tämmösetkin syyt voi joskus olla ongelmien taustalla:

    http://www.dailymail.co.uk/health/article-2611317/How-trauma-life-passed-SPERM-affecting-mental-health-future-generations.html

    Eihän sitä näitten uusien tutkimustulosten valossa voi kuin ihmetellä ja arvuutella miten paljon esim koulukiusaamisen uhriksi joutuminen, syömishäiriöt tai masennus-ja ahdistuskaudet voivatkaan vaikuttaa seuraavienkin sukupolvien psykkiseen tai neurologiseen tilaan. Kaikkea se tiedekin on jo löytänyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huikea artikkeli! Toisaalta periytyyhän ne ongelmat jo siinäkin että ahdistuneissa perheissä kasvaa ahdistuneita lapsia. Sodanjälkeinen sukupolvi on traumatisoitunut, ja niitten traumat ovat sitten taas omalta osaltaan valuneet alaspäin seuraaviin sukupolviin.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.