miten ihmeessä tässä taas kävi näin?

Eilen olin hetken hysteerinen. Tänään on järki ehtinyt mukaan peliin ja tiedän että tuli sieltä vastauksista ihan mitä tahansa ei se nyt silti ole mikään maailmanloppu. Kai se on se Mollyn kuolemakin, ja se että Bella on edelleen sairaalassa tosin onneksi jo kuntoutusosastolla opettelemassa uudelleen puhumaan. Ja sit se on tietty se äitiyden mukanaan tuoma peruspaniikki, tilanteessa joka ei mennyt ihan omien kuvitelmien mukaan.

Bella

M:lla on ollut jokusen viikon valtavia mustelmia, useimmiten lonkan alueella, välillä reidessä tai pohkeessa, joskus käsivarsissa. Ainahan sillä on ollut mustelmia ja tullut verta nenästä. Se nyt on vaan ollut sellainen ”family thing”, niin on mullakin. Joku sai mut nyt kuitenkin kuskaamaan sen lääkäriin ja sisäisesti mulla oli kaks vaihtaria a) mä pääsen juttelemaan lastensuojeluviranomaisten kanssa siitä kuka sitä pahoinpitelee tai b) lastenlääkäri toteaa että lapsilla nyt on mustelmia, mene kotiin, kyllä se siitä.

Alkuun vaikutti siltä että vaihtari a) käy toteen. Meidän rakkaalla lastenlääkärillä oli joku sijaishoitsu apurina ja se katsoi myn tyttären mustelmia sen näköisenä et mietin astuuko huoneeseen seuraavaksi lääkärin sijaan huostaaottotoimikunta. Ei astunut. Lääkäri tuli ja kyseli ja M esitteli sille mustelmiaan. Lääkäri kosketteli ja katseli ja sanoi ainakin neljä kertaa; ”Oh my...” Sit se pyysi meitä lukemaan lastenkirjoja sillä aikaa kun se käy pikaisesti rimpauttamassa lastensairaalan hematologianklinikan ylilääkärille. Tää oli se kohta kun mun kuvitelmat lähti laukkaamaan villeinä...

Lopputuloksena oli sen ylilääkärin määräys ottaa lapselta neljä putkea verta ja siirtää meidät hematologianklinikan asiakkaiksi. M kohautti oliiaan ja sanoi et sen lonkkaleikaukksen jälkeen se juoksi verikokeissa joka viikko, ottakaa vaan. Siinä se sit istui ja ihaili, ja ilmoitti et vähän huippaa ja sai lasin mehua.

Ajoin sen kouluun ja koulusta suoraan O:n kouluun ja matkalla googlailin puhelimesta erilaisia vaihtareita. Tuntia myöhemmin lääkärisoitti ja sanoi ettei se ainakaan ole leukemia, huokaisin helpotuksesta. Sen sijaan se sanoi epäilevänsä sen ylilääkärin kanssa Von Willebrandin syndroomaa. Ai kiva. Uudestaan googlaamaan. Opin et se Willebrand on suomalaisten ongelma, joku Willebrand oli sen onnistunut keksimään Diakonissalaitoksella 1924. Muistin että mulla on ystävä jolla on epäilty samaa tautia. Laitoin sille viestiä.

Fredde rauhoitteli mua. Se sanoi ettei lapsella joka kiipeää ylösalas kiviseinää parituntia maanantaisin, voi olla mitään kovin hengenvaarallista vikaa perjantaina. Oikeassahan se on. M ei vaikuta sairaalta. M ei vaikuta yhtään sairaalta, päinvästoin se tuntuu olevan harvinaisen elinvoimainen mustelmistaan huolimatta.

Vähän myöhemmin soitan uudestaan lääkärille. Kerron sille että mun isoäidillä oli purpuratauti. Se sanoo ettei M:lla ainakaan alustavien koetulostenperusteella oloe ITP:tä. Se rauhoittelee mua ja sanoo ettei ole mitään hätää. Kaikki on ihan hyvin, mutta tää nyt on vaan hyvä selvittää. Sit se sanoo vielä et  jos M:lta löytyy joku Von Willebrandin taudin muodoista, se löytyy mitä todennäköisimmin myös multa. Sitä mä vaan jään miettimään että kun sillä ja mulla on jo geneettinen taipumus veren ylivilliin hyytymiseen, niin miten meillä vois sit vielä olla myös päinvastainen vika.

Illalla Fredde totes mulle että meidän lapsille pitää muistaa sanoa että niitten on syytä pysytellä parinvalinnassaan niin kaukana pohjoismaisesta geeniperimästä kuin vaan ikinä mahdollista. Olen samaa mieltä.