Siirry pääsisältöön

karvajalka

Mirka-Maaria kirjoitti säärikarvoistaan, Niin kirjoitan mäkin. Miten joku onnistui yhdistämään Mirka-Maarian säärikarvat Jeesukseen, sitä en ymmärrä. Mulla on menossa karvankasvatusprojekti. Muuten ihan jees, mutta mä olen viimeiset kolmisenkymmentä vuotta ajellut sääri- ja kainalokarvani vähintään kolmasti viikossa. Säännöllisesti voi lukea jostakin miten monta päivää ja tuntia vuodessa nainen viettää suihkussa sheivaten. Ekaa kertaa kymmeniin vuosiin mulla on karvaiset jalat. Mittaan karvat aina aamuisin, ehkä vähän iltapäivällä ja illallakin. Mittaa pitäis saada aikaiseksi noin 5mm, vielä on pari milliä matkaa. Miten ne kasvaakaan niin kovin hitaasti kun niitä ehdoin tahdoin kasvattelee.



Tuntuu oudolta silittää säären sänkeä. Sillä alkaa olla jo sen verran mittaa ettei se tunnu enää kovalta ja karkealta, siitä on tulossa pehmeä ja taipuisa. Mun päälimmäinen ajatus on se että kaikki tuijottaa mun sääriä. Kainaloita ne ei tähän aikaan vuodesta näe, niitä ei siis kjannata tuijotella.

Täällä karvainen nainen on epäilyttävä, ja kertoopa urbaanit legendat niistä lukion jumppaopeista jotka ovat poistaneet karvaiset teinitytöt liikuntatunneilta ja neuvoneet menemään kotiin sheivaamaan. En tiedä onko nää tarinat totta vai tarua. Karvan poistamiseen käytetään aikaa ja rahaa. Moni käy poistattamassa karvansa kauneushoitoloissa. Ystävä pyytää anteeksi näkymätöntä sänkeään ja julistautuu – kuin varmuuden vuoksi – karvaiseksi.

Naapurin intialaiset rouvat osaa langata kulmansa ja viiksensä. Itse hyökkään niitten kulmakarvojen kimppuun  kuitenkin kitsaana ihmisenä itse pinsetein. Samoin käy niitten ylähuulen haituvien. Joku tosin kannusti jossakin lehdessä myös naisia ajelemaan ”partansa”, se kun kuulemma samalla kuorii ja nuorentaa ihoa. Pitäis vissiin koklata.
  
Yläkerrassa, kylppärin tasolla odottaa mun elämän ensimmäinen purkki karvanpoistosokeria. Olen päättänyt kokeilla. Mielessä vilahtelee kauhukuvat musta yltäpäältä tahmaisessa sokerissa ja niitä poistokangaslappusia liimautuneina sinne ja tänne. Painajaisessani joudun ajamaan lähimpään kauneushoitolaan ”korjattavaksi”.

Lupaan kertoa miten eukon käy. Käytänkö sokerimömmöä uudestaan vai jääkö tää kertaluontoiseksi kidutuskeinoksi. Siihen saakka silittelen karvaisia sääriäni ja yritän olla ahdistumatta niistä. Toistaiseksi en ole tuntenut suurta vapautta. 




Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää