tiistai 17. maaliskuuta 2015

karvajalka

Mirka-Maaria kirjoitti säärikarvoistaan, Niin kirjoitan mäkin. Miten joku onnistui yhdistämään Mirka-Maarian säärikarvat Jeesukseen, sitä en ymmärrä. Mulla on menossa karvankasvatusprojekti. Muuten ihan jees, mutta mä olen viimeiset kolmisenkymmentä vuotta ajellut sääri- ja kainalokarvani vähintään kolmasti viikossa. Säännöllisesti voi lukea jostakin miten monta päivää ja tuntia vuodessa nainen viettää suihkussa sheivaten. Ekaa kertaa kymmeniin vuosiin mulla on karvaiset jalat. Mittaan karvat aina aamuisin, ehkä vähän iltapäivällä ja illallakin. Mittaa pitäis saada aikaiseksi noin 5mm, vielä on pari milliä matkaa. Miten ne kasvaakaan niin kovin hitaasti kun niitä ehdoin tahdoin kasvattelee.



Tuntuu oudolta silittää säären sänkeä. Sillä alkaa olla jo sen verran mittaa ettei se tunnu enää kovalta ja karkealta, siitä on tulossa pehmeä ja taipuisa. Mun päälimmäinen ajatus on se että kaikki tuijottaa mun sääriä. Kainaloita ne ei tähän aikaan vuodesta näe, niitä ei siis kjannata tuijotella.

Täällä karvainen nainen on epäilyttävä, ja kertoopa urbaanit legendat niistä lukion jumppaopeista jotka ovat poistaneet karvaiset teinitytöt liikuntatunneilta ja neuvoneet menemään kotiin sheivaamaan. En tiedä onko nää tarinat totta vai tarua. Karvan poistamiseen käytetään aikaa ja rahaa. Moni käy poistattamassa karvansa kauneushoitoloissa. Ystävä pyytää anteeksi näkymätöntä sänkeään ja julistautuu – kuin varmuuden vuoksi – karvaiseksi.

Naapurin intialaiset rouvat osaa langata kulmansa ja viiksensä. Itse hyökkään niitten kulmakarvojen kimppuun  kuitenkin kitsaana ihmisenä itse pinsetein. Samoin käy niitten ylähuulen haituvien. Joku tosin kannusti jossakin lehdessä myös naisia ajelemaan ”partansa”, se kun kuulemma samalla kuorii ja nuorentaa ihoa. Pitäis vissiin koklata.
  
Yläkerrassa, kylppärin tasolla odottaa mun elämän ensimmäinen purkki karvanpoistosokeria. Olen päättänyt kokeilla. Mielessä vilahtelee kauhukuvat musta yltäpäältä tahmaisessa sokerissa ja niitä poistokangaslappusia liimautuneina sinne ja tänne. Painajaisessani joudun ajamaan lähimpään kauneushoitolaan ”korjattavaksi”.

Lupaan kertoa miten eukon käy. Käytänkö sokerimömmöä uudestaan vai jääkö tää kertaluontoiseksi kidutuskeinoksi. Siihen saakka silittelen karvaisia sääriäni ja yritän olla ahdistumatta niistä. Toistaiseksi en ole tuntenut suurta vapautta. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.